lauantai 30. huhtikuuta 2011

"Photoshopterapiaa"

Mitä minä teen kun minusta tuntuu, että takki on ihan tyhjä? Kun mieli on maassa, eikä mikään huvita? Minä avaan photarin ja alan naputella vailla varsinaista päämäärää ja välillä käyn lukaisemassa mitä foorumeilla ja facessa tapahtuu (ei juuri mitään). Ht.net tosin sai pienen hymyn huulille pelkillä otsikoillaan. Päivän paras oli ehdottomasti "Nolasin itseni kännissä..." (joku toivoo apua morkkikseen). Amatööri... Allekirjoittanut pystyy nolaamaan itsensä ihan selvinpäin, poistumatta lainkaan kotoa... Pitäisikö sitä siis olla useammin "viihteellä", olisi edes joku tekosyy näille toivottomille typeryyksille?

No, parannellakseni fiiliksiäni starttasin photoshopin ja valitsin muutaman kuvan treenauskohteeksi. Päätin ottaa aiheekseni suosikkijuttuni, eli ihon korjailun. En tiedä miksi, mutta se on vain niin kovin kiehtovaa puuhaa. Tällaisen treenin parissa voisi viettää vaikka kuinka kauan aikaa ja varmasti tämän saman puuhan parissa jatkan kikkailua vielä lopun iltaa.

Minulla ei ole teille valitettavasti tarjoiltavana kuin yksi vaivainen kuva (no ok, kaksi kun alkuperäinen lasketaan mukaan), koska ne muut mitä rustailin eivät olleet julkaisukelpoisia (yksi oli sama kuva mikä on jo aikaisemmin ollut täällä, yritin tehdä uudelleen saman muokkauksen ja onnistuin siinä, eikä minulla ole kahden muun julkaisuun lupaa.). Tässä kuva minusta itsestäni, jonka on ottanut ystäväni Karel Vedro, joka oli joulukuussa testaamassa minun flashejäni.

Ennen


Jälkeen

 "Snow White"

Neljätoista layeriä löytyy valmiista kuvasta.
Käytetyt työkalut:
- Surface blur
- Color balance
- Selective Color
- Levels
- Curves
- Brightness/Contrast
- HDR Toning (hauska nappula)
- Vibrance
- High Pass filter
- Clone stamp

Unohdinkohan mä jotain tosta listasta? Oh well...

Muokkailubiisinä tälle kuvalle toimi:
Not Strong Enough - Apocalyptica

(Ja samalla tuli muokattua vähän blogin kommentointiasetuksia, eli nyt kuka tahansa voi heittää kommentin niin tahtoessaan.)

Johan oli ajelut...

Kolmen naisen kopla, Heidi E, Sanna ja allekirjoittanut, kurvailivat jälleen pitkin maakuntaa mustalla Mondeolla. Itse sain nauttia kuskin roolista ja kivaa oli. Luoja, millaista mekkalaa voi lähteä kolmesta akasta. =D ABC:n väki joutui kärsimään meidän olemassaolostamme usein, sillä Sannalla on seurapiirirakko. Montakohan kertaa me käytiin siellä illan/yön aikana?

Vappufiilikset oli enemmän kun kohdillaan, vaikkei vielä vappu ollutkaan. Jutut oli harvinaisen törkeitä, jopa meidän suusta. Lanseerattiin uusia sanontoja, kuten "omenatäti", "kato! omenoita!" ja "nätti koira..." (tästä kuuluu oikeastaan kiitos Lauralle, joka ei valitetavasti tällä kertaa ollut kyydissä). Eikä pidä unohtaa "Siwan kasseja", joista mä varmaan saan kuulla kuittailua koko loppuikäni. Kiitti vaan. ^^

Hauskaa oli, kuten olettaa saattoikin. Uusintakierros on varmasti tulossa. Oli ihanaa nauraa sydämensä kyllyydestä ja unohtaa kaikki huolet ja murheet muutamaksi tunniksi. Vatsalihakset sai kovaa treeniä ja nyt tuntuukin siltä kuin olisi eilen ollut salilla pari tuntia. Mahtava fiilis, eikä edes ole tukka kipeenä. ;)

Mitähän kivaa sitä tänään keksisi?

HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE! <3
(Olkaahan kiltisti)

torstai 28. huhtikuuta 2011

Ikävääni huudan

Kaipaus on kummallinen asia. Se raastaa sisintä hajalle ja tekee olon ontoksi. Se on kuitenkin myös voimavara jos sen käyttää oikein, sillä se tarkoittaa, että on olemassa jotain mistä välittää niin paljon, että vaikka se olisi poissa, se ei katoa sydämestä. Minä kaipaan rakkaimpiani. Kaipaan niin että sattuu. Ikävöin niitä, jotka olen lopullisesti menettänyt ja myös niitä, jotka ovat liian kaukana poissa.

Tänä aamuna kaipasin ystävääni niin kovin, että olisin voinut huutaa ääneen. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin saanut istua saman pöydän ääreen, puristaa kahvikuppia käsieni välissä, vuodattaa sieluni pöytäliinaksi ja itkeä ystäväni olkapäätä vasten. Lohduttaisit minua ilman sanoja ja kun olisin rauhoittunut, joisimme pullolliset viiniä (sinä valkoista ja minä punaista), kertoisit minulle kuinka idiootti minä olen taas ollut ja sen jälkeen parantaisimme maailman. Niinkuin silloin joskus ennen. Mutten voi, sillä meidän välissämme on puoli maailmaa.

Katri... Mun on niin kova ikävä sua. Onneksi olet pian taas täällä, hetken. Juuri nyt tarvitsen sinua enemmän kuin koskaan.



keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Herkuttelua

Suklaa, tuo elämän pelastaja. Sopii arkeen ja juhlaan, iloon ja suruun. Tällä kertaa sain vetää suklaaoverdoset juhlan kunniaksi. =)

"Suklaaleivosjuttu" ja kupillinen kahvia <3 (suorastaan syntisen hyvää)


Maistuis varmaan sullekin... ;)

Muutoksen tuulia II

Vihdoinkin edes jotain edistystä tähän elämään. Mä sain mun unelmakämpän! Ensi viikolla mennään vuokranantajan kanssa katsomaan asunnon kunto ja remontin tarve. Eipä siellä mitään ihmeellistä pitäisi olla, vähän maalauspuuhia, ei sen kummempaa.

Uusi asuntoni tulee olemaan pieni rivitalokaksio "maalla", josta ei ole kaupunkiin kuitenkaan kuin muutama kilometri. Kerrassaan täydellinen paikka. Olen asunut samassa talossa aikaisemminkin, tosin vuosia sitten ja tuokin kyseinen kämppä on jo ennestään tuttu. Uskomatonta, että pääsen sinne takaisin! Kämpästä löytyy pienenä luksuksena myös kylpyamme. =)

Sisustusvimma on suunnaton! Tiedän jo tasan tarkkaan miten aion asuntoni laittaa. Tosin minun tuurillani suunnitelmani eivät ole niin toimivia kuin voisi ennalta kuvitella, mutta sitten pitää vaan keksiä parempia ratkaisuja.  En malttaisi odottaa, että pääsen muuttamaan (vaikka vihaankin muuttamista yli kaiken).

Ehkä tästä vielä tulee hyvä kesä...

P.S. Tytöt, perjantaina juhlitaan! Otetaan viime viikonlopun sekoiluajelu uusiksi, käydään hakemassa Siwasta pussikaljaa (teille, ei minulle) ja pidetään lystiä. (Ja Sanna, älä huoli, otan kartion mukaan... )

P.P.S. Lisättäköön vielä, et mun uutta osoitetta ei löydy kartalta. Tsekkasin karttapalveluita läpi, eikä mistään löytynyt. =D

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Että sellainen päivä

Tiedättehän niitä päiviä, jolloin mikään ei onnistu? Kun tuntuu siltä, että ihan sama mitä yrittää, niin reisille menee. Tämä oli juurikin sellainen päivä. Aamusta alkaen silkkaa tervan juontia. Tekisi mieli vain hakata päätä seinään, mutta eihän se mitään auta. Kokeilin piristää itseäni kuvaamalla, mutta siitäkään ei tullut mitään, joten luovutin ihan suosiolla tältä erää. Huomenna on uusi päivä. Eikö niin? Ja eikö se aurinko joskus paista minunkin ruusuilleni ja saa ne kukkimaan?

Nyt taidan yrittää piristää itseäni katsomalla yhden suosikki hömppäleffoistani, Notting Hillin. Voisin tähän loppuun linkittää pari biisiä ko elokuvasta.

She

Tällaiset päivät pitäisi kieltää lailla...

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Mahakuva


Sira ei taida tänä kesänä olla ihan "bikinikunnossa". =D Maha alkaa olla jo melko suuri ja kohta saakin alkaa jännittää millaisia pikku pirulaisia sieltä oikein maailmaan putkahtaa. Tässä kuvassa maha näyttää kyllä pienemmältä kuin mitä oikeasti on.

Mamma-koira voi hyvin vaikka onkin väsyneempi kuin normaalisti. Viikon päästä joudun luovuttamaan Siran Outin hoiviin odottelemaan pentujen syntymää. Hieman haikea fiilis, mutta on se sen arvoista. Ja tiedänhän sen olevan erinomaisessa hoidossa. =)

Oli muuten suhteellisen haasteellista trimmata tuollaisen mahan omaava koira. Miten tuohon ranskanleivän malliseen otukseen muotoillaan vatsalinja? Sira ei myöskään jaksanut enää seisä trimmauspöydällä koko aikaa, vaan halusi maata välillä.

Jännittäviä aikoja elellään siis täällä. Olen odottanut niin kauan tätä, etten oikein vieläkään usko todeksi, että minun pieni riisenini on todellakin tiine ja pian minulla (toivottavasti) on kaksi risupartaa. Sen verran innokkaana kuitenkin odotan uutta perheenjäsentä, että nimi on jo valmiina odottamassa ja sekä Siralle, että pennulle on jo uudet pedit ostettuna (musta ja pinkki). ^^

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Maskeeraus-, photoshop- ja kuvaustreeniä


"I would go through all this pain,
Take a bullet straight through my brain"

Mietin pitkään voinko ylipäänsä tehdä tällaisen kuvan (aihe on kuitenkin hyvin vakava), mutta koska en päässyt ajatuksesta irti, tehtävähän se oli. Eikä kannata huolestua. Tämä ajatus on puhtaasti luovaa hulluutta, ei sen vaarallisempaa. Aseen virkaa toimitti uskollinen, jo muutamat shootit nähnyt kuula-aseeni. Idea kuvaan pälkähti päähäni muutama päivä sitten kuunnellessani Youtubesta Edein coveria Bruno Marsin kappaleesta Granade. Alkuperäisversio ei iske minuun tasan tippaakaan, mutta tämä cover oli hyvä.

Olen iät ja ajat halunnut kokeilla tällaisen kyynelmaskin tekemistä ja sehän sopi aiheeseen kuin sukat sialle. Tekeminen oli hyvin yksinkertaista. Pohjalle kunnon pohjustus- ja meikkivoide. Silmiin mustaa (itse käytin hiilensävyä) luomiväriä sekä ylä- että alaluomelle, vahvat eyelinerit ylä- ja alaluomiin, sekä riittävästi ripsiväriä. Valumien hallinta huoletti minua eniten. Kokeilin tällä kertaa toteuttaa ne käyttäen apuna lääkeruiskua (ilman neulaa). Valutin ruiskusta vettä alaripsien juureen haluamaani kohtaan ja hupsista, minulla oli "kauniit" meikkivalumat pitkin naamaa. (Ei muuten sitten kannata tässä välissä puhua puhelimessa, eikä ainakaan mennä pihalle... Kokeilin ja onnistuin saamaan melkoisen määrän ripsiväriä silmään... Kirveli mukavasti...) Huuliin laitoin vain perus punaisen, joka näyttää yleensä kuvissa hyvältä (irl en osaa elää punaisen huulipunan kanssa ollenkaan) ja hiukset pörrötin kevyesti lakan ja sormien avustuksella.

Valojen kanssa sain taas taistella oikein kunnolla. Aivan liikaa aikaa vierähtäny siitä, kun olen viimeksi studiovaloilla kuvannu. Kokeilin kolmea eri valaistusta, mutta koska minun äärimmäisen pitkä pinnani alkoi pahasti nykiä, päädyin ottamaan viimeisen setin pihtivaloilla elämäni helpottamiseksi. Tämä kyseinen kuva on tästä viimeisestä setistä peräisin. Kaksi ensimmäistä sähläystä meni suhteellisen poskelleen, mutta oppia ikä kaikki. =)

Jälkikäsittelyssä yritin saada aikaan hieman "piirrosmaista" fiilistä, mutta kuitenkin niin, että kuva näyttää edelleen valokuvalta. Kuvaustilanteessa käytetty valaistus helpotti kovasti ihon käsittelyä, sillä se aika tehokkaasti poistaa (ainakin minun iholtani) pienet virheet ja saa ihon näyttämään heleältä. Alunperin mietin, että olisin tehnyt kuvan oikealle puolelle veriroiskeet, jotka muuttuvat linnuiksi tai nuoteiksi, mutten saanut hommaa näyttämään hyvältä, joten luovutin tältä erää. Kokeilin myös lisätä tekstinpätkää roiskeiden tilalle, mutta se näytti kertakaikkiaan typerältä.

Itsensä kuvaaminen on hauskaa ja siinä saa hyvin liikuntaa. 10 sekkaa on pirun lyhyt aika muuntautua kuvaajasta malliksi. Huomasin jälleen, että minussa on aivan liikaa liikkuvia osia jotta voisin kerralla muistaa kaiken. Testikuvineen tämä yksi kuva vaati 70 kuvaa. Siinä sai jo muutaman askeleen kipitellä edestakaisin.

Loppuun vielä tarvittavat kiitokset. Visalle suuren suuri kiitos, että suostui tulemaan testausavuksi (en ihan hirveästi pakottanut...) ja Ellalle vielä kerran kiitos tuosta ihanasta "Princess" -kaulakorusta. Lovin' it!

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Jukka Vähälummukan mallina II



Jukkis ilahdutti minua vielä tällaisella kuvamanipulaatiolla viimeisimmän shootin tiimoilta. Tästä tuli vielä komeempi kun ajattelinkaan. Kiitos Jukkis!

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Biisistä kuviksi osa II


"Entä jos elämän ikuinen virta
katkeaa kuin lahonnut silta?
Entä jos eksyn matkalla laivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan?
Ainoa varma on vain tämä hetki
Heikolla jäällä käy sieluni retki
Anteeksi luoja rauhaasi vaivaan
voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan?"
~ Ikuinen virta - Indica ~



Ellan kanssa toteutetun kuvausprojektin toinen osio, jossa itse toimin mallina ja Ella kuvasi. Biisivalinta tätä kuvasarjaa varten oli minulle hyvinkin selkeä. Tästä kyseisestä kappaleesta olisi saanut vaikka mitä kuvia kehiteltyä, mutta päätin yrittää pitää homman kasassa ja olla hankkimatta itselleni kovin pahaa flunssaa. Vesi oli muuten pirun kylmää...

Photarointiosion hoidin itse näiden kuvien osalta. Ellalle suuri kiitos kuvaajana toimimisesta. Välillä näinkin päin. Pitää ehdottomasti ottaa uusiksi kunhan keksitään joku jämerä idea. Lukijat saavat toki myös ehdottaa ideoita. =)

Loppuun vielä kuva, jota arvoin pitkään kuvasarjan osaksi, mutta päädyin sitten tuohon toiseen vaihtoehtoon vaikka tästäkin pidän kovasti.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Biisistä kuviksi osa I


"Kun tänään lähden otan mukaan mitä tarvitsen,
taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen
Kun tänään lähden en taakse aio vilkaistakaan
taivaalta tähden valitsen vaikken sitä kiinni saa"
~ Kun tänään lähden - Suurlähettiläät ~


Kuvauspäivä Ellan kanssa sujui oikein mallikkaasti kaikinpuolin. Hyvää treeniä jälleen molemmille. Ellan kanssa on mukavan rentoa puuhastella kuvaustouhujen parissa. Ei todellakaan tarvitse pohtia mitä suustaan päästää (sori Ella, mun jutut oli välillä ihan luokattoman huonoja...) ja muutenkin voi keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen.

Asetimme päivän tehtäväksi kuvata kuvasarjat jonkun biisin pohjalta. Ella valitsi kappaleekseen Suurlähettiläiden "Kun tänään lähden". Tähän oli kohtalaisen helppo keksiä konsepti. Jotain hieman omaperäisempää olisi toki varmasti voinut kehittää, mutta ajattelin päästä helpolla ja keskittyä enemmän luonnonvalossa kuvaamisen treenaamiseen.

Jälkikäsittelyssä halusin kokeilla hieman normaalista tyylistäni (onko sellaista?) poikkeavia lähestymistapoja. Osaa kuvista rustasin aivan turhan kauan, mutta suurimmaksi osaksi pääsin (kerrankin) lähelle tavoittelemaani lopputulosta melko helposti. Treeniä vaan lisää, niin ehkä minäkin joskus opin. =)

Hurjan isot kiitokset Ellalle mallina olemisesta taas kerran!




Seuraavassa postauksessa on aiheena minun biisikuvani by Ella.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Painajaiset palasivat

No, kerkesinhän jo näitä "ootellakin". Sama kaava kuin vuosi sitten. Kolmen painajaisen sarjoja. Ahdistavan todellisia. Nämä tuoreet eivät onneksi mene ihan yhtä äärimmäisyyksiin kuin vuosi sitten, mutta ei niitä silti voi varsinaisesti viihteellisiksi laskea vieläkään.

Miksi alitajuntani tekee minulle tällaisia kepposia? Ihan niinkuin muutenkaan ei olisi vaikeuksia nukkua kunnolla. Toisaalta ns "taiteellisesta näkökulmasta" nämä painajaiset ovat hyviä. Viime vuonna sain niiden innoittamana aikaiseksi yhden parhaista piirroksistani. Tosin niitä unia en haluaisi takaisin (eräs ystäväni tappoi itsensä niissä unissa minun silmieni edessä useilla eri tavoilla). Onneksi en näe enneunia, se on isoäitini hommaa.

Unet ovat todella kummallinen asia. Olen usein miettinyt, miksi aivot valitsevat juuri tietynlaisia kuvia, tilanteita ja ihmisiä yöllisiin seikkailuihin. Suurimmaksi osaksi minun uneni sisältävät valokuvia. Olen nähnyt varmasti satoja unia jossa lisää jonkun kuvan facebookkiin (säälittävää, eikö), tai jossa kuvaan jotain tai teen jotain muuta valokuvaukseen tai kameraan liittyvää. Kuitenkin harvemmin näen unia hevosista tai muista harrastuksistani. Kuluneen päivän tapahtumista en näe unia oikeastaan koskaan. Olen huomannut, että jos elämässäni ei "tapahdu tarpeeksi", uneni muuttuvat omituisiksi ja ahdistaviksi. Yrittävätkö aivoni siis järjestää minulle viihdettä?

Parhaimpia unia ovat sellaiset, joissa asetelmat ovat kääntyneet päälaelleen. Jotkut ystäväni saattavat tässä kohtaa muistaa legendaarisen "koulutetut skorppioonit"-unen, joka aiheuttaa hymyn edelleen huulilleni, vaikka näin sen joskus kaksi tai kolme vuotta sitten. Tämä uni oli sinänsä merkittävä, hauskuutensa lisäksi, että jouduin vihdoin tunnustamaan itselleni asioita, jotka olin tiennyt jo hyvän aikaa ja sillä tavoin tuo uni tavallaan muutti elämääni ja on yhteydessä moniin tapahtumiin vielä näin vuosienkin päästä. Kummallista. Itseasiassa tuo uni tavallaan toteutuikin tässä taannoin. Ei sentään kirjaimellisesti kuitenkaan. Olisi saattanut tämän tytön pasmat mennä turhan paljon sekaisin. =D

Loppuun vielä piirros viimevuotisen uneni pohjalta. Kuva on piirretty Photoshopilla ja aikaa meni kolmisen tuntia. Aseen piirtämiseen käytin eniten aikaa, sillä en ole koskaan aiemmin sellaista piirtänyt. Enkä kyllä ihan heti piirrä uudestaan. Oli sen verran hermoja raastavaa puuhaa. Minun oli tarkoitus piirtää muistakin painajaisista kuvat, mutten vain kyennyt siihen. En saanut niihin oikeaa fiilistä, vaikka kuinka yritin. Tämä siis sai riittää siltä osastolta. Katsotaan, joutuuko näistä uusista pätkistä tekemään "terapiapiirroksia"...

Bad Romance


Tatuointikuumetta ilmassa

Kauankohan minun pitää vielä haikailla ennen kuin vihdoin saan otettua uuden tarran iholle? Edellisen ottamisesta tulee heinäkuussa kuluneeksi kymmenen vuotta.

Sain tatuoinnin syntymäpäivälahjaksi. Tiesin jo pitkään mikä tulisi olemaan aiheena ja mihin kuva tulisi. Minulla oli kuva valmiina, mutta se muuttui kuitenkin viimetingassa, enkä ole katunut. Tiesin jo tuolloin, ettei silloinen hoitohevoseni, elämäni hevonen, näkisi todennäköisesti seuraavaa kesää, joten halusin siitä pysyvän muiston. Tämän vuoksi päädyin pegasokseen. Heres ehti tuon kuvan nähdä. Muistan vieläkin kuinka tarkasti se haisteli selkääni tatuoinnin oton jälkeen.Vajaa kuukausi myöhemmin Heres nukkui ikiuneen. Nyt tuo pegasostatuointi on minun suojelusenkelini. Se ei ehkä ole muiden mielestä kaunis, eikä maailman taidokkaimmin tehty, mutta minulle se on täydellinen.

Minulla on useampiakin ideoita uutta tatuointia varten. Haluaisin tatuoinnin ranteeseen. Minulla on vain hirveitä vaikeuksia päättää mikä olisi paras kuvavalinta. Vahvimpana ehdokkaana tällä hetkellä on pieni "taikajuomapullo" jossa on kuplivaa nestettä. Ehdottomasti väritön ja hyvin "haalea". En ole kuitenkaan vielä osannut päättää näyttäisikö suunnitelmani hyvältä vai ei.

Toinen vaihtoehto on pieni, hieman tribaalityyliin piirretty pöllö. Tähänkin on syynsä, mutta niitä en ala tähän selittämään, koska muuten minua pidetään vielä tärähtäneempänä kuin nyt. Kotkan sulkaa olen myös miettinyt, mutten ole keksinyt sille luontevaa paikkaa. Siran tassunjälki on myös yksi mietinnänalla olevista vaihtoehdoista, mutten sillekään ole keksinyt kohdetta. Hankaloittaa asiaa kun selkä on periaatteessa jo "varattu".

Korsettitatuointi tai vaihtoehtoisesti korsettilävistys olisi myös aika hauska. =)

Suurimman kuumeeni kourissa päätin kokeilla meneekö minulla vielä kaikki korvikset korviin. Menihän ne, eikä tarvinnut edes käyttää hirmuisesti väkivaltaa. Nyt on sitten taas yhteensä kuusi korvista. Harkinnassa on laittaa kielikoru takaisin. En ole kokeillut meneekö se vielä läpi. Tuskin, mutta sitten pitänee käydä lävistäjän juttusilla.


My Guardian Angel


Vilkaisu pääni sisään...

Minulta on muutaman kerran kysytty, mitä minun päässäni liikkuu kun kuvaan, joten ajattelin kirjoittaa siitä pienen postauksen tänne blogiin. Kuvaaminen on minulle tapa tyhjentää mieli. En juurikaan ajattele mitään kuvatessani vaan pyrin keskittymään ns. olennaiseen. Joitakin tiettyjä ajatusmalleja kuitenkin on ja niitä sitten toistelen päässäni itsekseni (ja joskus ääneenkin, pahoitteluni siitä kuvattavilleni).

Tässä muutamia lauseita, mitä päässäni pyörii:

"Näe valo"
- Tämä on yleensä se ensimmäinen ja päällimmäinen asia, mantra oikeastaan, johon yritän keskittyä ja jota yritän toteuttaa parhaan kykyni mukaan.

"Tämä on vain valoja ja varjoja."
- Tätä lausetta hoen itselleni kun homma tuntuu menevän v*tuiksi. Hoen sitä niin kauan, että keksin mitä voisin tehdä toisin ja yritän uudestaan. Tästä juontaa juurensa myös blogini nimi, kuten joku jo saattoi huomatakin.

"Ei mitään kiirettä, rauhallisesti, ei kiirettä."
-Loistava hokema. Minulla tuppaa usein olevan enemmän vauhtia kuin järkeä tilanteessa kuin tilanteessa, joten tästä on hyvä muistuttaa itseään aika ajoin...

"Miksi otan tämän kuvan? Miltä haluan sen näyttävän?"
-Vaikkei suurimmalle osalle ottamistani kuvista olekaan mitään syytä, mietin joka kerta millainen on SE KUVA minkä haluan saada aikaan. Kaikki muu on ekstraa.

Näiden perusmantrojen lisäksi pyörittelen päässäni myös kuvia mitä olen ottanut aikaisemmin. Mietin millaiset olosuhteet niiden ottamishetkellä oli, miten valot oli asetettu tai mistä kulmasta otin kuvan. Sen jälkeen mietin, kannattaako samaa kaavaa toistaa vai muutanko jotain. Muistan yleensä todella tarkasti miten valot on aseteltu studiossa, joten saatan myös miettiä miten valot ovat olleet joissain kuvauksissa missä olen itse ollut mallina.

Ulkona näprään kameran asetuksia ja käyriä rasitukseen asti ja käytän puolet energiastani numeroiden miettimiseen, enkä yleensä edes saa tällä pohdinnalla mitään aikaan. Hevosia kuvatessa esim kentällä, mietin saisinko jostain muusta kohdasta vielä isomman liikkumatilan hevoselle, jotta se säilyy oikeanlaisessa valossa.

Lähes aina päässäni soi joku tietty kappale taustalla. Joskus se on hyvä asia ja joskus äärimmäisen huono. Riippuen biisistä...

Tässäpä nyt muutamia tällaisia ajatuksia paremman postausaiheen puutteessa. Huomenna, jos keli sallii, pitäisi vähän kuvailla Ellan kanssa ulkosalla. Sain huonon idean joka vaatii ehdottomasti toteuttamista.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Pieniä iloja


"It's amazing
How you can speak
Right to my heart
Without saying a word,
You can light up the dark."

~ When you say nothing at all - Ronan Keating ~


Ihmeellistä, kuinka paljon iloa voikaan olla pikkuisesta varsasta. Sen puuhia seuraillessa nousee väkisinkin hymy huulille. Se elämän ilo ja ennakkoluuloton uteliaisuus on suorastaan tarttuvaa. Pikkuinen ilopilleri on valloittanut aivan totaalisesti minun sydämeni. (Ja varmasti kaikkien muidenkin, jotka ovat tätä pikkuruista ihmettä päässeet ihastelemaan.)

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Mihin tarvitaan prinssiä...

... kun on valkea ratsu jo valmiina?

Niin no, onhan niissä prinsseissä toki puolensa, enkä pahakseni laita jos sellainen vastaan kävelee (doubt it though...), mutta satuponi löytyy omasta takaa. Mramor on todella suloinen ja ihana... Kuvissa ja kaukaa. No ei kai. On se mahtava poni ihan oikeastikin. Joskus vain vähän turhan fiksu ja omapäinen, mutta eipähän käy aika pitkäksi. Se myös on todellakin valokuvaajan poni. Ehdottomasti paras mallini. Mramor osaa poseeraamisen jalon taidon ja onnistuu näyttämään kuvissa hyvältä lähes aina. (En tosin ole vieläkään päässyt ajatustasolla yli siitä, että mielestäni ostin tavattoman ruman kavioeläimen.)

Minun oli alunperin tarkoitus ostaa poni, ratsastella sitä muutama kuukausi, max vuosi ja myydä se sitten pienellä voitolla, mutta tuossa tuo sekundavalkoinen karvapallo pönöttää vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Ei siitä varmaan eroon pääse ikinä, enkä kyllä oikeastaan haluaisikaan päästä. Vaikka elämäni olisikin taatusti helpompaa ilman sitä (ja minua näykittäisiin huomattavasti harvemmin) jotain puuttuisi. Kyllä jotain haastetta pitää olla.

Eilen illalla maneesissa oli mainio valo ja Poni (Mramoria kutsutaan siis mielikuvituksettomasti tällä nimikkeellä) oli pörheällä tuulella, joten sain räpsittyä muutaman kuvan. Enemmänkin olisin halunnut ottaa, mutta valitettavasti maneesin pohja alkoi pölistä niin, ettei siellä ollut järkeä olla. (Niistän mustaa räkää ainakin viikon...)


Saduista suoraan astelen uniin...


  






Yhteiskuva


Viimeisen kuvan ottamisen jälkeen minun piponi lähti Ponin mielestä parempaan tarkoitukseen, eli pyöriteltäväksi maneesin hiekassa... Poni on siitä hauska, että se keksii kaikenlaisia omia juttujaan. Se mm rakastaa peiliä. Se ei kuitenkaan katsele itseään peilin kautta, vaan muita. Esimerkiksi minua tai muita hevosia. En ymmärrä kuinka se on keksinyt peilille moisen käyttötarkoituksen.




Pikkuinen ihme

Meidän tallimme väkeä on syntynyt ilostuttamaan pikkuruinen varsa! Piinallisen pitkän ja jännittävän odotuksen jälkeen Angela pyöräytti maailmaan suloistakin suloisemma tammavarsan. Tämä uusi ihme on mielettömän sievä ja rohkea. Oikea pikkumalli, joka ei kameraa ujostellut.

Onnea Tytille, Sofialle ja koko perheelle uudesta tulokkaasta! Angelan varsa valaisi, ja tulee varmasti vielä usein valaisemaan, meidän kaikkien päivää. =)





sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Uni

Viimeyönä näin unta, josta herätessäni olin hetken aikaa aivan pihalla ajasta ja paikasta. Kesti tovi ennen kuin tajusin missä olin ja ettei uni ollut todellinen. Jäin miettimään pitkäksi aikaa tätä unta kattoon tuijottaen.

Kävelin metsässä kamera kaulassa. Uskollinen Canonini painoi ihan jumalattoman paljon. Niskaani särki. Kiipesin rinnettä hikipisaroiden valuessa otsallani. Tunsin aluskasvillisuuden raapivan jalkojani ja haistoin veren, jota tihkui pohkeideni pienistä haavoista. Vihdoin, väsyneenä, mutta innokkaana pääsin mäen huipulle. Näkymä oli henkeäsalpaava. Olin saapunut niitylle jota jatkui silmänkantamattomiin. Peurat laidunsivat vain muutaman metrin päässä minusta. Laskeuduin toisen polveni varaan ja etsin nuo upeat eläimet kamerani tähtäimeen. Suuri urospeura nosti päänsä ja katsoi minua. Se oli niin kaunis suurine silmineen, että sydämeni tuntui pysähtyvän sen katselusta.

Sitten kuulin tutun huudon. Katsoin taivaalle ja näin suunnattoman suuren valkopäämerikotkan liitelevän majesteetillisesti yläpuolellani. Tähtäsin sitä kamerallani ja yritin saada siitä kuvaa, mutta kamerani ei suostunut yhteistyöhön. Kotka laskeutui alemmas ja alemmas. Viimein sen jalat koskettivat maata. se seisoi edessäni ja katseli minua pää kallellaan. En pelännyt sitä, vaan astuin askeleen lähemmäksi. Kurotin käteni sitä kohti koskettaakseni, mutta se levitti siipensä, rääkäisi ja nousi uudelleen lentoon. "Odota!", minä huusin, vaikka tiesin ettei lintu pysähtyisi. Hetkeäkään miettimättä heitin kameran kaulastani ja lähdin juoksemaan kotkan perään. Juoksin ja juoksin kunnes huomasin kotkan  hidastavan ja siirtyvän rinnalleni. Se katsoi minua ja tiesin, etten voisi lakata juoksemasta. Siinä me liidimme läpi niityn, minä ja kotka.

Äkkiä kotka syöksyi ylöspäin. Minä hidastin juoksuani ja pysähdyin. Seisoin pienen rautaportin edessä. Portin takana oli pitkän polun päässä pieni talo. Katselin maisemaa ihmeissäni. Missä olin? Kotka liiteli talon yllä. katsoin porttia. Sen lukossa oli pieni avain. Ojensin käteni tarttuakseni siihen, mutta epäröin. Katselin ympärilleni tuntien itseni tunkeilijaksi. Suljin silmäni ja rohkaisin mieleni. Tartuin vapisevin sormin avaimeen ja käänsin sitä. Vanha lukko narahti ja minä heräsin.

Inhoan näitä unia, mitä näkiessä et tiedä uneksivasi, mutta herättyäsi ihmettelet kuinka saatoit olla niin tyhmä, että kuvittelit sen olevan totta. Nämä unet jäävät joka kerta vaivaamaan mieltä ja väkisin sitä pohtii, mitä alitajunta oikein haluaa viestittää. Se, mikä minua eniten unessa vaivaa on, että hylkäsin sen ainoan asian mistä en todellisuudessa koskaan luopuisi: kamerani. Unien maailma on mysteeri...


Loppuun vielä kuva joutsenesta vaikkei tätä lajia unessani esiintynytkään. Muistan elävästi kuinka kovasti pelkäsin ottaessani näitä kuvia. (Minulla on lintukammo). Käteni vapisivat ja sydämeni jyskytti kauhusta, mutta uskalsin silti ja olen erittäin ylpeä itsestäni.

Jukka Vähälummukan mallina

Pääsin itse vaihtelun vuoksi kuvauskohteeksi. Kavereiden jeesiminen valotreeneissä on ollut todella mukavaa ja opettavaista tässä vuosien varrella.  Näkee maailmaa vähän molemmilta puolilta kameraa.

Tälläkertaa kameran takana oli ystäväni Jukka Vähälummukka, joka opiskelee parhaillaan valokuvausta ja tarvitsi mallin koulutehtävää varten. Pystytimme studion Jukkiksen olohuoneeseen ja kuvasimme kaksi erilaista settiä; kahdella eri asulla ja kahdella eri valaistuksella. Tunnelma oli hyvä ja rento, vaikka minua jostain syystä jännittikin todella kovasti ennen kuvauksia. En edes muista koska minua olisi viimeksi jännittänyt kuvattavana oleminen. Kiitos Jukkikselle hauskasta kuvausillasta ja hienoista kuvista! Facebook profiilini kaipasikin uutta profiilikuvaa. ^^


Jukan edesottamuksia voitte tarkastella näistä osoitteista:
http://www.vahalummukka.net/
http://vahalummukka.blogspot.com/
Samurai
 

Candy Girl


Doll


  Tämän postauksen lisänä voisin kirjoittaa hieman tästä ns "malleilusta". Vaikka tämä onkin vain tällaista pientä harrastelua ja huvittelua, jotain on silti jäänyt käteenkin. Kuvaukset ovat yleisesti ottaen todella raskaita sekä henkisesti, että fyysisesti. Osa kuvaajista ovat hyvinkin vaativia, eikä kukaan tahdo kuvata hankalaa mallia. Glamour ja prinsessaunelmat ovat kaukana tästä puuhasta. Joskus kuvaukset venyvät useisiin tunteihin, asusteet ovat hankalia ja poseeraukset fyysisesti raskaita.

Mallin tulisi aina olla tilanteen tasalla ja osata lukea kuvaajaa. Joskus ajatustenlukutaito tulisi tarpeeseen. Mitä paremmin osaa lukea toista ihmistä, sitä helpompaa mallina oleminen on. Parhaimmassa tapauksessa malli ja kuvaaja pystyvät tekemään saumatonta yhteistyötä ilman ongelmia, mutta läheskään aina kemiat eivät niin hyvin kohtaa. Uuden kuvaajan kanssa työskentelyssä on aina omat haastensa. Itselleni on osunut vain mukavia ja ns "helppoja" kuvaajia. Jokaiset kuvaukset ovat olleet miellyttäviä ja lopputulokset hyviä. Aina näin ei todellakaan ole.

Ulkonäköpaineet tulevat malleille ja malleilua harrastaville todella nopeasti eteen. Olen itsekin usein katsonut itseäni peilistä ja miettinyt, että "ei h*lvetti", mutta onneksi en tee tätä elääkseni. Siihen minusta ei olisi (ei fyysisesti, eikä ainakaan henkisesti). Nostan kyllä hattua jokaiselle, joka mallimaailmassa kestää mukana, etenkin niille jotka tekevät tätä työkseen. Kenenkään ei kuitenkaan tämän homman takia tulisi näännyttää itseään nälkään, tai treenata kuin hullu. Se on yksinkertaisesti typerää.

Parhaimmat kuvaukset ovat olleet sellaisia, minne olen ajanut törkeää ylinopeutta, ilmoittanut tulevani muutaman minuutin myöhässä (enkä kuitekaan ole myöhästynyt), juossut jumalattoman painava Ikea-kassi olalla pitkin kaupunkia, vaihtanut pikana vaatteet, kipittänyt kameran eteen, muutama pose ja max puolentoista tunnin jälkeen olen jo matkalla kotiin tietämättä mikä minuun oikein iski. Tosin nämä reissut ovat olleet myös kaikista raskaimpia; joka kerta minulla on ollut jalat maitohapoilla ja aivot ihan finaalissa. Yleensä tosin kuvaukset ovat kestäneet huomattavasti kauemmin ja aikataulu on ollut väljempi. Tuo esimerkkini on kuitenkin melko lähellä sitä sykettä millä tätä hommaa kuuluisi tehdä. Siinä ei paljon ehdi haaveilla, mutta hauskaa se on silti.

Mitä haluaisin sanoa niille, jotka haaveilevat malleilusta... Hmm. Vaikea kysymys sinänsä. Ensimmäinen asia on itsetunto. Jokainen kuva ei ole hyvä, eikä jokainen kuvauskeikka mene putkeen. Itsetunnon on kestettävä tällaiset takaiskut sekä luonnollisesti kritiikki, jota takuulla tulee mikäli kuvasi on jossain esillä (vaikka sitten vain facebookissa). Kameran edessä olemisesta täytyy osata nauttia. 
Itselläni siihen meni hetki ja edelleen inhoan kuvien räpsijöitä esim juhlissa. Studiovaloissa tilanne on eri. Siellä nautin hommasta aidosti.

Pitää myös olla valmis tekemään kovasti töitä ja joskus jopa kestämään hyvinkin epämiellyttäviä olosuhteita (esim kylmyyttä, kuumuutta, sadetta, lihaskipuja, rakkoa kantapäässä...), sekä kiirettä. Täytyy pystyä tsemppaamaan itsestään 110% irti, vaikka kuinka ottaisi aivoon. Mallimaailmassa diivailulle ei oikeasti ole tilaa.
 
Jos on valmis kestämään kaikki vaatimukset ja paineet, ja haluaa silti mukaan malleilun maailmaan, tärkeintä on uskoa itseensä. Jos et itse usko, ei usko kukaan muukaan. Ja jokatapauksessa, kuten eräs vaateketju jaksaa mainostaa, jokainenhan on "oman elämänsä supermalli". =)

Loppuun vielä suuret kiitokset minua kuvanneille kuvaajille; Jukkikselle, Jarmolle, Qummalle, Karelille, Raulille ja Mikelle. Olette kaikki huipputyyppejä ja teidän kanssanne on ollut ilo kuvailla. ^^

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Ilman hauskaakin voi olla viiniä...

Vai oliko se toisinpäin? En tiedä, en muista. Eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Koska asiat eivät koskaan mene niinkuin voisi toivoa, päätin tehdä sen ainoan asian mikä ei muutu koskaan: mennä Saarijärvellä baariin. Tiedän jo ennakkoon kuinka ilta tulee etenemään ja mitä tulee tapahtumaan: ei tasan mitään. Pari lasia hyvää viiniä pohjiksi, naama kuosiin ja Iken kanssa nokka kohti "keskustaa". Pari baaria läpi, takaisin Iken kämpille karmit kaulassa ja aamulla vuosisadan krapula tai vaihtoehtoisesti ekan baarin jälkeen kämpille, rojahdus vanhalle kunnon pinkille nahkasohvalle, unta kuulaan ja aamulla armoton vitutus.

Kummin vaan, varmasti mukaan mahtuu paljon hauskaakin. Iken kanssa ei koskaan ole tylsää. Enkä usko, että tämäkään ilta tekee poikkeuksen sääntöön. Ei, vaikken varsinaisesti biletystuulella olekaan. Hauskaa on ollut jo tähän mennessä. Olen onnesta soikeana leikkinyt iPhonen kameralla ja ottanut turhia ja typeriä kuvia Ikestä ja itsestäni. Jotain kivaa kai sitä pitää olla ja lapsi on onnellinen kun sillä on lelu millä leikkiä. =D

Kyytiä venaillessani voisin jakaa teille pari typerää kuvaa.


Hmmm... Mikähän juttu mahtoi olla noin hyvä... Ike, toi sun ilme on ihan priceless. ^^


No joo... Tämä oli vaihteeksi tällainen turha fiilistelypostaus. Merkityksetön, mutta tulipa tehtyä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Unelmia ja haavekuvia

Kaikilla meillä on varmasti jotain unelmia ja haaveita. Jotkut niistä ovat hyvin pieniä ja helposti saavutettavia, kun taas osa suuria, suorastaan mahdottomia. Newsflash: mikään ei ole mahdotonta. Ihminen pystyy mihin tahansa jos vain haluaa tarpeeksi. No okei, teleportaatio ei valitettavasti ole mahdollista nyt, eikä todennäköisesti kovinkaan läheisessä tulevaisuudessa. Sinänsä sääli, sillä se olisi äärimmäisen hyödyllinen asia.

Mistä minä unelmoin? Niin, minulla on paljon unelmia ja haaveita. Osa niistä todella suuri, mutta suurinosa pienen pieniä. Tällähetkellä suurin unelmani on päästä muuttamaan uuteen kämppään. Laittaa se nätiksi, juuri minunnäköisekseni. Kaikki suunnitelmat on jo valmiiksi tehtynä. Vielä pitäisi tehdä jotain hankintoja, mutta ne ehtii tehdä lähempänä ajankohtana. Jos hyvin käy, ensi kuun alussa tämä pieni unelma käy toteen.

Haaveilen myös, että minusta joskus tulisi jotain. En vielä tiedä mitä, mutta jotain kuitenkin. En tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona. olen ehtinyt tehdä elämässäni jo kaikenlaista, niin työelämässä, kuin vapaa-aikanakin. Mieleni on avoin uusille mahdollisuuksille. Nykyisestä työstäni pidän, koska se on sopivan haastavaa ja monipuolista. Kestää kauan ennen kuin voin sanoa osaavani tämän. Olisi myös mahtavaa päästä kouluttautumaan, kehittämään itseään. Yksi suurimpia haaveitani on olla hyvä jossain.

Unelmoin myös hienosta autosta. Itseasiassa yhdestä tietystä autosta, uskomattoman ihanasta Pontiac Firebirdistä. Minulla ei koskaan tule olemaan siihen varaa, mutta haaveillahan saa aina. Autolla ajaminen on aina ollut minulle hyvin mieluisaa, tällä autolla se on suorastaan taivaallista. Kaikki huolet ja murheet katoavat samaa tahtia kuin maisemat vaihtuvat. Se tunne, kun moottori jylisee ja hiukset pyyhkivät kasvojani lämpimässä kesäillassa on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Pontiacilla ajaminen on ehdottomasti parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä.

Mikä on sitten on suurin haaveeni, kaikista kaukaisin unelmani? Se saattaa joillekin olla itsestään selvyys, asia, josta haaveilu tuntuu kummalliselta ja vieraalta, mutta minulle se on jotain jota suunnattomasti kaipaan. Haaveilen siitä tunteesta, että kuulun jonnekin. Haluaisin tuntea olevani kotona. Paikassa ja ajassa, jossa voisin sulkea silmäni ja hengittää, unohtaa maailman paino. Missä se paikka on? Miltä se tuntuu? Sen tahtoisin tietää ja siitä unelmoin.

Yksi unieni kohde: Pontiac Firebird 


Tämä kuva on itseasiassa ensimmäinen koskaan ottamani kuva autosta. En ole oikein vieläkään sinut "ei elävien" kohteiden kuvaamisen kanssa. Minusta on paljon helpompaa kuvata asioita, jotka hengittävät. Tätäkin kuvauksen lajia pitäisi päästä tänä kesänä harjoittelemaan hieman enemmän. Siinä taas yksi tavoite, välietappi kohti unelmien toteutumista.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Odottamista odottamisen perään

Elämän kulku on hassu asia. Välillä tuntuu siltä, että tapahtumat kiitävät eteenpäin kilpa-auton lailla, kun taas välillä kaikki tuntuu seisahtuneen. Juuri nyt minun elämäni näyttäisi olevan varikolla. Kaikki tuntuu pysähtyneen paikoilleen. Jokainen tunti tuntuu kummallisen pitkältä, mutta silti tuntuu, että seuraava tunti on jälleen uusi ja tuntematon.

Minusta tuntuu, että elämäni on pelkkää odottamista. En edes tarkalleen tiedä, mitä odotan. Toki konkreettisia asioita, kuten uusi asunto, Siran pennut, uudet kengät jne, mutta myös sieluni tuntuu olevan pysähtyneessä tilassa. Omituinen tunne. Oikeastaan aika pelottava. Vähän niinkuin huomista ei tulisikaan, vaikka tiedän sen tulevan ja jopa odotan sitä, joka päivä.

Odottelen myös inspiraatiota ja aikaa tehdä jotain luovaa ja mukavaa. Päässä olisi taas jumalattomasti ideoita, mutten vaan saa niitä ulos. No, kengät pitää ainakin kuvata kunhan ne saapuvat. Sen verran hienot popottimet kolahtaa postiluukusta lähitulevaisuudessa, että niistä on saatava kunnon kuva. Ehkä kaikki muutkin asiat pian alkavat sujua eteenpäin. En pidä odottamisesta, se ei sovi minulle. Ainakaan tällaisina annoksina kerrallaan.

Laitanpa tähän loppuun kuvan kuusta. Kuu on kaunis asia. Yksi niistä harvoista kauniista asioista, jotka ovat pysyviä. Vaikkakin täysikuu tietää minulle lähes poikkeuksetta unettomia öitä, nautin sen katselusta joka kerta yhtä paljon. Sen katsominen rauhoittaa mieltäni.


torstai 7. huhtikuuta 2011

Siran ultra

Tänään oli vihdoinkin se päivä, jolloin sain viedä Siran ultrattavaksi. Jännitys oli melkoinen kun aika alkoi lähestyä. Kauaa ei tarvinnutkaan sitten eläinlääkärissä jännittää. Pentuja ei paljon tarvinnut etsiä. Samantien kun uä-anturi oli Siran mahaa vasten, ruutuun ilmestyi sikiö. Ja niitähän sitten riitti. Eläinlääkärin mukaan ihan mukavan kokoinen pentue tulossa, mutta tarkkaa määrää ei pysty sanomaan. Mun pikku-Sira on nyt sitten virallisesti "mamma-koira".

Kyllä siinä meinasi emäntäkin hieman herkistyä kun mamma-koiran alivuokralaisia ruudulta katseli. Tärisevin käsin onnistuin yhden kuvankin ruudusta nappaamaan.

Alivuokralaisia


sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Muutoksen tuulia osa I

Kevät on tuonut uusia tuulia elämääni. Tilanne on lyhykäisyydessään se, että etsin itselleni omaa kotia. Tämä prosessi tuntuu harvinaisen turhauttavalta. Nykyään asunnot ovat törkeän kalliita tai sitten niissä on jotain pahasti vialla. Ehkäpä se "unelmakoti" löytyy vielä minullekin. Joskus... Huomenna aion soittaa yhdestä oikein kivasta kämpästä ja toivon todella saavani sen.

Tämän viikonlopun olen ahkeroinut tavarapaljouden karsimiseksi. Kuinka ihmeessä ihmiselle voi kertyä niin rutosti turhaa tavaraa?! Päätin aloittaa homman niistä "henkisesti vaikeimmista", eli kengistä ja vaatteista. Kaksi jätesäkillistä menee roskiin ja yksi jätesäkillinen parempia vaatteita lähti kaverin matkaan. Silti tuntuu, etteivät kaapit näytä yhtään tyhjemmiltä. (Silti minulla ei ole ikinä mitään kivaa päällepantavaa... Kummallista....) Kenkiä heitin pois 10 paria. Olen ylpeä itsestäni! Koville se otti, mutta pystyin siihen! =)

Muuttoon liittyviä postauksia tulee taatusti lisää... Mahdollisesti jopa yksi sisustuspostaus sitten kun saan tavarat uudessa kämpässä paikoilleen (missä se uusi kämppä ikinä onkaan). Yrittäkää siis kestää. =D

Lopuksi haluan kiittää ystävääni Mainaa ja kummipoikaani Aleksia, jotka kävivät auttamassa minua vaatekasojen kanssa tänään. Piristitte kovasti päivääni. <3

Tässä pari kuvaa kummipojastani, sekä rakkaasta Sirastani. Näin meillä. =D

Pieni ja iso

Mitä isot edellä...

 Lapsi halusi häkkiin, joten lapsi laitettiin häkkiin...

Sira ei oikein tajunnut miksi hänen häkissään oli lapsi.


(Kuvat on otettu kännykällä, eivätkä kohteet (lue: Aleksi) olleet sekuntiakaan paikallaan, joten pahoittelen laatua, tai lähinnä sen puuttumista...)