Eheyttävä viikonloppu

Ystävyys on asia josta ei varmasti voi puhua liikaa. Se on kultaakin kalliimpi aarre jonka eheyttävät voimat ovat suurempia kuin mikään magiikka. Olen viettänyt ystävyysviikonlopun Minnan kanssa. Meillä on takana pitkä yhteinen historia alkaen neljänneltä luokalta. Vaikka elämä välillä kuljettanut meitä kauaskin toisistamme ja vuosia meni hyvin vähällä yhteydenpidolla, samaan kahvipöytään istahtaminen tuntuu joka kerta siltä, kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Ajan kulumisen huomaa vain silmien ympärille tulleista juonteista ja siitä, että krapula kestää kaksi päivää.

Näihin viikonloppuihin sisältyy aina paljon puhetta ja naurua. Riippumatta siitä millaisia kriisejä meillä on meneillään, nämä tapaamiset tekevät aina hyvää. Ystävyys antaa voimaa ja uskoa silloin kun sitä ei itse pysty itsestään löytämään. Minulla on ollut viimepäivinä hieman eksynyt olo, mutta nyt minusta tuntuu taas paremmalta. Minna sai valettua minuun hieman lisää uskoa siihen, että asiat järjestyy parhainpäin kunhan en stressaa asioita niin paljon.

Lauantaina vietimme Minnan kanssa hyvin koomaisen studiosession illan jo hämärtyessä. Voin vannoa, etten enää koskaan raahaa ahteriani studiolle krapulassa, ainakaan niin, että minun pitäisi tehdäkin siellä jotain. Melkolailla "auto modella" meni valojen laitto ja kun tarpeeksi rukoili korkeampia voimia (ja piti kameraa juuri oikeassa kulmassa), kenkkuileva lähetinkin suostui toimimaan lähes moitteitta. Normaalisti kuvaussessiot meidän studiolla ovat kovinkin äänekkäitä, mutta tällä kertaa sulkimen ääni ja ajoittainen puhaltelu olivat suurimmat metelin lähteet. Olosuhteisiin nähden olen lopputuloksiin ihan tyytyväinen, vaikkakin varsinainen "pääkuva" jäikin seuraavaan kertaan. Huolimatta kuvaajan heikosta hapesta, Minna näyttää kuitenkin yhtä upealta kuin aina.

Kiitokset Minnalle huippukivasta viikonlopusta. Pitänee taas pian raahautua Päijät-Hämeeseen katsomaan miltä siellä näyttää.

Kuvausmietteitä

"When nothing is real... what is?"
Ella L

Puhutaanpa välillä valokuvauksesta, koska se lienee alunperin ollut tämän blogin tarkoitus ja koko perustamisen idea.

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että minulla menee pääni sisällä paremmin kuin olisin edes itsekään voinut kuvitella. Olen rennompi, rauhallisempi, luottavaisempi ja yksinkertaisesti onnellisempi. Tämä muutos heijastuu luonnollisesti myös valokuvaukseen. Minulla on kauhea into opetella asioita lisää. Syventää vanhoja oppeja ja saada uusia tietoja.

Olin tuossa hiljattain assarina (erittäin hyödyttömänä sellaisena) eräälle valokuvaajaystävälleni. Siinä seuratessani kuvausten kulkua, en voinut muuta kuin todeta että minulla on hemmetin paljon opittavaa. Minäkin tahdon osata ottaa mallin niinsanotusti sekunnissa täydellisesti haltuun. Minä haluan myös oppia valaisemaan ihan perusvalaisulla siten, että mallin parhaat puolet tulevat esiin. Tämä assarointikeikka oli erittäin inspiroiva ja nosti kuvausintoni ihan uusiin svääreihin. Totesin, että minun täytyy palata taas takaisin perusasioihin ja lakata (hetkeksi) kikkailemasta omiani valojen kanssa.

Photoshopin kanssa sekoilu jatkuu samaan malliin kuin ennen. Tosin nyt minulla on suurena pakkomielteenä opetella käsittelemään ihoa niin hyvin kuin vain suinkin mahdollista. Siksi tässäkin postauksessa komeilee kasvokuva, johon Ella L kiltisti suostui malliksi kovin lyhyellä varoitusajalla. Tällä viikolla olen tuijottanut varmasti tuhansia kuvia ja miettinyt miten ne on tehty valaisusta photoshoppiin. Olen myös katsonut kymmeniä tutoriaaleja, joista olen yrittänyt napsia itselleni hyödyllisiä tietoja mieleeni. Tätä kuvaa tehdessä kokeilin paria uutta juttua, sekä muutin hieman vanhaa työjärjestystäni. On muuten oikeasti uskomatonta kuinka nopeasti sitä urautuukaan kaavoihinsa ihan huomaamatta.

Olen tullut siihen tulokseen, että tämän vuoden päätavoitteeksi kuvauksen suhteen otan mallin ohjauksen kehittämisen. Se on niin suuri osa onnistunutta lopputulosta, ettei siinä yksinkertaisesti voi olla koskaan liian hyvä. Surkean valaistuksenkin voi useimmiten jotenkin pelastaa photarilla, mutta jos kuvaaja ei ole saanut malliaan poseeraamaan kameralle toivotulla tavalla, mitään ei ole tehtävissä jälkikäteen.

Viikonloppuna olisi luvassa lisää kuvailua ja muuta hauskaa kun rakas ystäväni, Minna, saapuu tänne Vaasaan piristämään minun arkeani. Luvassa on todennäköisesti ainakin jotain rockhenkisiä kuvauksia ja mahdollisesti jotain muutakin hauskaa. Maltan tuskin odottaa. Onneksi perjantai on jo ovella.

Ihmisten odotukset

Roope

Meistä odotetaan kaikenlaista. Yhteiskunta tahtoo asettaa meidät tiettyyn muottiin ja jo lapsuudesta asti meitä kohtaan asetetaan suuria odotuksia. Suurinta osaa ihmisistä tuntuu läpi elämän ohjaavan ajatus "Mitä muut ajattelee minusta?"

Miksi me annamme toisten mielipiteiden tai sanomisten vaikuttaa elämäämme? Onko sillä oikeasti väliä mitä naapurin Pirjo miettii tekemisistäsi? No eihän sillä olekaan. Meidän onnellisuutemme kannalta sillä ei ole vähäisintäkään väliä. Sillä taas on, annammeko yleisen mielipiteen (joka muuten yleensä on omassa päässämme) vaikuttaa haluamiemme asioiden saavuttamiseen.

Minäkin olen yrittänyt elää siten kuin olen olettanut ihmisten tahtovan minun elää. Yritin täyttää olemattomia odotuksia ja kärsiä mahdottomissa tilanteissa vain siksi, että "niin täytyy tehdä". Pelkäsin ja häpesin epäonnistumista. Tunsin välillä olevani kuin koira joka tottelee ymmärtämättä käskyjen tarkoitusta. Jos olisin kaikkea sitä mitä yhteiskunta minulta odottaa, minä olisin korkeasti koulutettu, olisin naimisissa, minulla olisi talo, farmari ja lapsia. No eipä ole. Lähipiiriltäni olen myös kuullut ehdotuksia siitä miten minun pitäisi elää, mitä opiskella, mitä tehdä työkseni ja jopa siitä, millainen mies minun pitäisi hankkia (oikeasti, hankitaanko niitä niinkuin karkkia kaupasta?!)

Olisinko parempi ihminen jos olisin kaikkea sitä mitä minun odetettiin olevan? Rehellisesti sanoen en usko, että olisin. Uskon, että nyt kun minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä ihmiset minun tekemisistäni tai valinnoistani ajattelee, olen onnellisempi. Olen minä. En ole koulutettu koira joka kulkee sokeana eteenpäin valmiiksi valittua reittiä. Miksi minun pitäisi miettiä mitä joku toinen, mahdollisesti jopa täysin vieras, ihminen minusta ajattelee? Minä olen päättänyt, että se mikä on ok minulle ja minun äidilleni, saa luvan olla ok kaikille muillekin. Ei minun tarvitse olla muuta kuin paras mahdollinen minä. Minun täytyy kelvata vain itselleni.

Ehkä meidän kaikkien tulisi olla hieman itsekkäämpiä ja lakata murehtimasta niin paljon siitä mitä meistä ajatellaan. Keskittyä siihen omaan ja niiden rakkaimpien hyvinvointiin, sekä mielenrauhaan. Emmehän me ole koiria, vaan ihmisiä. Meidän pitäisi muistaa, että epäonnistuminenkin on ok, eikä mitään saa jos ei uskalla edes yrittää.

Villakoira Roope edustaa tässä postauksessa tottelevaista ja onnellista koiraa. Todellisuudessa se raukka oli ihan kauhuissaan studiolla eikä vähimmissäkään määrin iloinen ja onnellinen, eikä muuten edes kovin tottelevainen. Onneksi sitä ei tarvinnut kauhean kauan kiusata.

Pahalta piilossa

Anna-Karin

Viimepäivinä olen viettänyt aikaani niin suurten kysymysten äärellä, etten olisi suoraansanottuna koskaan uskonut pohtivani mitään tällaista. Minusta on tuntunut siltä, että jotain, tai jokin, minussa siirtyi paikoilleen. Se, että tämä pääsi tapahtumaan ja että pystyin näitä asioita miettimään todellisesti ja järkevästi, edellytti sitä, että olen oppinut rentoutumaan ja olemaan vähemmän huolissani. Kun murehtiminen väistyy, avoin uteliaisuus tulee tilalle. Olen ollut pahalta piilossa ja antanut itseni levätä.

Olen sitä mieltä, että jokainen tarvitsee paikan, jonne paeta maailmaa ja todellisuutta uhkakuvineen. Enkä nyt tarkoita mitään fyysistä paikkaa, kuten vaikka vaatekomero, vaan paikkaa omassa mielessä. Tarkoitan mielentilaa, jossa mikään paha ei pääse tavoittamaan, missä on turvassa ja pahalta piilossa. On äärettömän lohdullista ja rentouttavaa antaa itsensä vajota suloisenlämpimään ja turvalliseen tyhjyyteen, pysäyttää turha ajatusten kilpajuoksu. Minulle se on suuri juttu, sillä normaalitilassa minun päässäni juoksee aivan liikaa turhia asioita yhtäaikaa.

Kuluneiden päivien aikana olen kuluttanut iltojani makoilemalla sängylläni ollen rennompi ja onnellisempi kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Olen nauttinut näistä lomapäivistäni ihan oikeasti ja koen saaneeni elinvoimaa roimasti lisää. Edes tieto siitä, että huomenna on maanantai, ei ahdista minua vähääkään. Tulevaisuus on kaikessa hiljaisuudessa, minun mielessäni, muuttumassa pelottavasta epävarmuudesta jännittäväksi haasteeksi ja onnellisuuden pelikentäksi.

Tässä rennossa tilassa olen kokenut myös joitain pieniä "ahaa" -elämyksiä valokuvauksen ja photoshoppauksen maailmasta ja sainkin inspiraation näperrellä yhden vanhan kuvan kauniista Anna-Karinista valmiiksi. Vaalean ja rauhallisen kuvan tekeminen tuntui oikealta tässä vaiheessa. Anna-Karinin rauhallisen enkelimäinen olemus sopii aiheeseen paremmin kuin hyvin.

Voisin kirjoittaa kilometreittäin siitä, miten mukavaa on olla rento ja onnellinen, mutta jatkan sitä hehkuttamista myöhemmin lopettaen tämän raapustuksen Suvi Teräsniskan "Pahalta piilossa" biisin (jota olen tässä kuunnellut tätä kirjoittaessani) kertosäkeeseen.

Nyt me ollaan pahalta piilossa
Ollaan hyvää ja kaunista
Ollaan tässä kun tuuli kuiskaa
Meitä kuljettaa
Ollaan pahalta piilossa
Ollaan yksi ja ainoa
Ollaan niinkuin ei mikään koskaan
Voisi haavoittaa

Symboliikkaa

Seven Keys

...Tai jotain siihen suuntaan.

Kun minä olin lapsi, minun äitini ripusti minulle kotiavaimen kaulaan kun lähdin ulos tekemään pahojani, jotta pääsisin takaisin kotiin. Voin valehtelematta sanoa, että hukkasin varmasti ainakin sata avainta. Pahoitteluni tästä äidilleni, joka joutui aina hankkimaan uuden avaimen kadottamani tilalle. Se naru minun kaulassani, ja etenkin siinä roukkuva avain, oli minulle kuitenkin tärkein omaisuuteni. Huolimatta lahopäisyydestäni ja siitä, että kiltisti otin avaimen pois kaulastani aina kun tein jotain sellaista missä kaulassa riippuva nauha olisi aiheuttanut vaaraa (eli suunnilleen lapsuuteni jokaisena päivänä, terveisin poikatyttö).

Aikuisiällä olen kerännyt itselleni useita avainkoruja. Tällä hetkellä minulla on niitä (ehjänä ja tallessa) seitsemän. Jokainen omistamani avainkoru riippuu ylläolevassa kuvassa kaulassani. Nuo kauniit pienet esineet ovat minulle suunnattoman tärkeitä, kolme niistä tosin jopa muita rakkaampia. Näistä avaimista idea sydänlukkotatuointiini syntyikin alunperin. Lause "Ja siitä se ajatus sitten lähti" sopii hienosti tähän kohtaan.

Olen miettinyt näiden symbolista merkitystä. Avainhan on toivon symboli. Minä olen aina ollut ihminen joka yrittää repiä sitä toivoa sieltäkin missä sitä ei ole ja jakaa sitä toivoa myös muillekin. Viimeiseen asti. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen aina jaksanut toivoa parempaa ja valoisampaa huomista. Ehkä juuri siksi pidän avainta niin kauniina esineenä. Nyt, tässä nykyisessä elämäni vaiheessa, avaimistani on tullut minulle entistäkin merkityksellisempiä, sillä hitaasti, mutta varmasti, olen todella menossa kohti sitä parempaa ja onnellisempaa tulevaisuutta.

Tietyllä tapaa, jostain hyvin kummallisesta syystä, minusta tuntuu, että olen jollainlailla kiitollisuudenvelassa tästä kaikesta avaimilleni. Ehkä, kuka tietää, ne ovat minun voimanlähteeni.

Ylläoleva kuva on siis omakuva minusta ja minun rakkaista avaimistani, jonka kävin ottamassa tylsyyksissäni sunnuntai-iltani ratoksi. On muuten todella omituista, että minun tukastani tulee studiovalojen kanssa oranssi (ei kylläkään oikeastikaan noin oranssi kuin tuossa kuvassa käsittelyn jäljiltä), vaikka livenä se on tällä hetkellä, ainakin omasta mielestäni, tylsän ruskea.

Tanssia pimeässä

Dance in the dark

Ihan tähän alkuun sanottakoon, että WAU! Teitä lukijoita on jo 200! Ihan käsittämätön määrä. En olisi blogia aloittaessani voinut kuvitellakaan tämän kiinnostavan näin monia ihmisiä. Nöyrimmät kiitokseni teille kaikille siitä, että jaksatte seurata minun höpinöitäni.

Joko te alatte kyllästyä minun positiivisuuteeni? Ei hätää, sitä on tulossa lisää. En aio luopua tästä saavuttamastani olotilasta mistään hinnasta. En vaikka taivas tipahtaisi niskaan ja aurinko sammuisi. Minä olen nimittäin luvannut itselleni, ettei sellaista pimeää olekaan jossa minä en voisi tanssia. Sitäpaitsi olen jo valmiiksi niin pilalla, että muutaman kerran viikossa laitan oikeasti kämpästäni valot pois ja suoritan pienimuotoisen tanssitreenin omaksi ilokseni.

Olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, että tämä muutos minussa ja asenteessani ärsyttää joitain ihmisiä. Sama on tapahtunut aina kun olen yrittänyt hampaat irvessä rämpiä suossa ja jotenkuten selviytynyt. Olen elämäni aikana kuullut varmasti satoja kertoja lauseen "Helppohan sun on, kun...". Ei ole, eikä ole ollut. Ei yhtään sen helpompaa kuin muillakaan. Jokaisella meistä on omat ristimme kannettavana, enkä minä itse ainakaan ole pätevä laittamaan järjestykseen sitä, kenelle mikäkin vaikeus on suurin. Se mikä on minulle (tai sinulle) normipäivä, voi kaataa naapurin maailman, sama myöskin toisinpäin.

Juuri nytkin, vaikka minulla onkin hyvä ja tasapainoinen olo, takaraivossani jyskyttää monia niinsanottuja epäkohtia: raha, työt, vanhan kameran elinikä, väsymys, ikävän tunne, you name it. En kuitenkaan suostu siihen, että ne pilaisivat päiväni. Joudun silti käymään pientä taistelua pääni sisällä, ettei niin kävisi. En oikeastaan voi sanoa, että se, miten "kovaa työtä" onnellisuus on, yllätti minut, mutta myönnän että se on välillä vaikeaa.

Kuitenkin nykyisin minun on paljon helpompi muistaa ne kaikki pienetkin hyvät asiat minun elämässäni. Esimerkiksi ystävät, Poni, koirat, valokuvaus, studio, koti (huomatkaa, kutsuin kämppääni kodiksi), satumetsäni, sekä kaikki ne pienet hyvät hetket jotka jäävät lämmittämään sydäntä ja sielua pitkäksi aikaa jos vain antaa niiden tehdä niin. Haluan myös, että ympärilläni olevat ihmiset tulisivat onnellisimmiksi ja nyt minulla on enemmän voimia yrittää tehdä heidän maailmastaan valoisampaa. Läheisteni onni on myös asia, joka ilahduttaa minua itseänikin.

Hmm.. Okei. Alan ärsyttää jo itseänikin näillä jaarituksillani. Lupaan postata jotain muutakin välillä. Ehkä. Olisiko teillä, rakkaat lukijani, jotain toivomuksia postauksen suhteen? Pitäisihän tätä 200 lukijan rajapyykkiä jotenkin juhlistaakin. Laittakaa kommenttiboxiin viestiä jos jotain tulee mieleen (olen ollut kiltti ja poistanut sen varmistuskoodihässäkän käytöstä).

Lopuksi vielä jotain pientä ohessa olevasta kuvasta. Sain kamerani eteen kauniin Rahilin, jonka kuvaaminen oli helppoa, sillä hän liikkui luontevasti ja paljon. Minulla oli (kuten monen muunkin mallin kanssa toki) todellisia vaikeuksia valita mitä kuvia tahdon tehdä. Tämä kuva kuitenkin erottui edukseen kauniin asennon, sekä savun muodon vuoksi. Minusta alkaa tuntua, että olen jokseenkin koukussa tuohon savukoneeseen. On se vain niin kiva laite ja sillä saa hauskaa ektraa kuviin hyvin vähäisellä vaivalla. Tunnen itseni onnekkaaksi, että saan kuvata studiossa, josta löytyy kaikkea hauskaa (ja joskus myös kaikkea hyvin epämääräistä kuten villainen kaasunaamari, puhallettavia palmuja, pakkopaita... En enää ylläty mistään mitä siellä tulee vastaan).

Kiitokset Rahilille upeasta malleilusta, sekä Millalle loisteliaasta assaroinnista!

Värikkäämpää

Hämmästykseni tajusin eilen, että kuvani ovat värikkäämpiä kuin aikaisemmin. Ajatus pysäytti minut hetkeksi täysin. Olenhan tehnyt ennenkin värillisiä kuvia, mutta ne ovat olleet aivan erilaisia. Viimeaikoina kuvissa värit ovat olleet melkeinpä pääosassa. (Mustavalkoisia kuvia ei lasketa). Voiko todella olla niin, että hyvä olo, positiivisempi asenne ja kirkkaampi mielenmaisema näkyy myös kuvissa värien kirkkautena? En oikeastaan tiedä oikeaa vastausta tähän(kään), mutta minun kohdallani näin on ilmeisesti käynyt. Onnellisuus on alkanut värittää kuviani.

Kuvissa esiintyvästä Tiiasta oli helppo tehdä juurikin värikkäitä kuvia ihan jo sen perusteella millainen fiilis kuvaustilanteessa oli. Heti alusta asti hänestä huokui lämpöä ja positiivista asennetta. On todella vaivatonta kuvata sellaista ihmistä, joka kauneuden lisäksi on vieläpä avoin kaikelle ja on kameran edessä kuin kotonaan.

Suuret kiitokset Tiialle malleilusta ja Millalle assaroinnista!