Jonkin sortin treenipostaus

Olen kirjoittanut tähän blogiin jonkin verran mielen hyvinvoinnista, voimasta ja rentoudesta. Nyt on fyysisen hyvänolon vuoro. Tästä puolesta en olekaan tainnut aikaisemmin kirjoitella, eikä syytä huoleen jatkossakaan, treeniblogin pitämiseen olen aivan liian laiska tapaus. Tässä kuitenkin hieman treenailuaiheista postausta vaihtelun vuoksi.

Jotta ihminen voisi hyvin, sen pitää pitää huolta sekä mielestään, että ruumiistaan. Olen lapsesta asti ollut kova liikkumaan. Olen ratsastanut, pyöräillyt, hypännyt pituutta ja korkeutta, juossut, pelannut pesäpalloa jne jne. Kilpailuhenkisenä osassa noista lajeista kilpaillutkin vähän. Itseasiassa kaikissa muissa paitsi pyöräilyssä. Aikuisiällä, tarkemmin silloin kun muutin Pohjanmaalle ja sain ajokortin, liikunnalliset aktiviteetit jäivät pitkälti pois ratsastusta lukuunottamatta.

Lapsuudestani minulla on hyvin eläviä muistoja mummolan autotallissa olleesta punttisalista. Muistan kaikki ne kirkkaanväriset painokiekot, kiiltävät tangot, papan painonnostovyön ja hämyisen tunnelman. En tietenkään saanut koskea mihinkään, koska olin niin pieni, mutta joskus (mummolta salaa tietenkin) pappa antoi minun esimerkiksi nostaa penkistä. Tietenkään en pienenä tyttönä olisi jaksanut oikeasti nostaa edes tankoa, mutta pappa auttoi. Ne ovat hyviä ja lämpimiä muistoja.

Niinpä kun sitten pistin nenäni ensimmäisen kerran kuntosalin ovesta sisään, tunsin oloni kodikkaaksi. Käytännössä jäin välittömästi koukkuun. Valitettavasti olen onnistunut loukkaamaan itseni (hevosten kanssa useimmiten) niin, etten ole saanut kunnollisia ja ehjiä treeniputkia alle niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt on kuitenkin taas hyvä flow menossa ja treenit kulkee. Kesäkunto (mikä se edes on?) on saavutettu jo aikapäiviä sitten ja nyt treenataan siksi, koska se on kivaa. Minun mieleni lepää salilla.

Viikonloppuna, kuten jo aiemmin mainitsinkin, kävin kotikonnuilla ja sain matkamuistoksi reissulta ison salkullisen papereita: Isoisäni, joka aikanaan oli voimannostaja/kehonrakentaja, sekä sittemmin myös valmentaja, kaikki treeniohjeet ja -ohjelmat. Olen lueskellut niitä nyt silmät kiiluen ja suunnitellut ohjelmani lähestulkoon uudestaan. Ihan tasan tarkkaan en oikeastaan mitään noista ohjelmista lähde suorittamaan, koska en kuitenkaan ole kilpaileva voimannostaja tai kehonrakentaja, enkä edes pyrkimässä siihen, mutta silti ne tiedot ovat kullanarvoisia. Papalta saatujen ohjeiden mukaan olen toki treenannut tähänkin asti. (Huvittavaa sinänsä, että sama mies opetti minut aikanaan myös kävelemään korkokengillä.) Vissiin jonkinmoinen sukuvika tuo painojen viehätys. Samasta verestä on peräisin myös innostus valokuvaukseen, sillä myös sitä pappani on nuorena harrastanut ahkerasti (tämän sain kuulla vasta ihan hiljattain).

On se jännä miten veri onkaan joskus vettä sakeampaa ja samat intressit siirtyy sukupolvelta toiselle. Minulle, samoin kuin papallekin, sali on pakopaikka omasta mielestä. Siellä ei ole mitään huolia eikä murheita, koska ajatukset täytyy täyttää sillä mitä olet tekemässä. Olen vakaasti sitä mieltä, että puolet salitreenistä tapahtuu oikeasti pään sisäpuolella. Jos mieli ja lihakset eivät tee yhteistyötä, homma menee pieleen eikä tulosta tule. Siinäkin siis minulle mieleinen haaste. Kuinka maksimoida mielen ja kehon voima ja rentous treeneissä?

Loppuun vielä kuvakooste tämän päivän salikarkeloista. Nostin jopa penkistäkin ekan kerran ihan oikeasti. Harjoitukset (tälläkin osa-alueella) jatkuvat. Katsotaan mihin päädytään. Kuvista kiitos treenikaverilleni Veralle.

Neiti reenailee. Sangen totista touhua...