Monenlaista krapulaa

Juhannuksen päättymisen kunniaksi ajattelin ilahduttaa lukijoita (tai lähinnä itseäni) tekemällä postauksen erilaisista krapulan muodoista. Kaikkihan me tiedämme tämän ihmisluontoa kehittävän olotilan, joka vääjäämättä seuraa lievän tai vähemmän lievän alkoholimyrkytyksen (kännin) seurauksena. Koska kännejä on erilaisia, niin on myös krapuloita....


Arkkukrapula

Se tunne, kun maailma pyörii jo pelkästään siksi että silmät kiinni liikautat vahingossa päätäsi. Et pysty tekemään muuta, kuin maata paikoillasi pimeässä huoneessa silmät kiinni. Tunnet olevasi vampyyri ilman erityiskykyjä tai kuolemattomuutta. Ruoka ei taatusti tule mieleesikään, mutta janottaisi kyllä niin pirusti. Lisäksi toivoisit, että sängyn sijasta sinulla olisi makuupaikkana hyvin pehmustettu arkku, jonka sisällä yksikään ääni ei kantautuisi tärykalvoillesi etkä pystyisi edes vahingossa liikahtamaan.

Joukkohautakrapula

Käytännössä arkkukrapulan ryhmämuoto. Ryhmässä kärsittynä krapula on tuplasti kauheampaa kuin yksin. Tässä krapulanilmentymässä joukko edellisillan juhlakansaa on kokoontunut viettämään heikkoa oloaan samaan tilaan. Ikäväksi tämän asian tekee se, että koko ajan joku valittaa jossain nurkassa, vessa on jatkuvasti varattu, suihkussa ei voi yrittää rauhassa hukuttaa itseään ja sitten kun olisit valmis syömään krapulamättöä, joku yrittää taatusti apajille. Yleisestiottaen tunnelma on kuin joukkohaudassa suunnilleen viiteen asti iltapäivällä, jolloin ensimmäiset elävätkuolleet kömpivät takaisin omiin koloihinsa.

Kuolis pois -krapula

Heräät aamulla (päivällä) hillittömän huonoon oloon ja toivot ettet kuolisi. Sitten pikkuhijaa hajanaiset muistikuvat edellisen illan toilailuista alkavat pilkahdella tajuntaasi. Yrität sulkea silmäsi ja karkottaa muistikuvat, mutta niitä tulee vain lisää ja lisää. Fiiliksen sinetöi kaverilta tuleva tekstari/puhelu, joka valottaa lisää menneiden juhlien tapahtumia. Tässä vaiheessa toivot, että kuolisit tai edes muuttuisit näkymättömäksi. Häpeän ja itseinhon määrä nousee aivan uusiin svääreihin. Siispä kääriydyt peittoon piiloutuaksesi maailmalta.

Pakko saada pizzaa -krapula

Jo herätessäsi tiedät, että ainoa tie pelastukseen on tuo kaikkien krapulaisten kansallisruoka, pizza. Sitä on pakko saada, tai muuten kuolo korjaa. Ihan sama kuinka kaukaa se pitää hakea, tuon pelastavan lääkkeen vuoksi kävelee vaikka helteessä tai pakkasessa kaupungin toiselle laidalle. Viisas tosin osaa varautua tähän hankkimalla pizzan etukäteen, sillä tässä vaiheessa on aivan sama, onko se jääkaappikylmää vai uunituoretta. Ihan sama, kunhan on pizzaa. 

Energiakrapula 

Heräät aamulla pirteänä kuin pieni peipponen ja aloitat välittömästi siivoamisen tai muun yleisen metelöinnin. Iloisuutesi suorastaan ilahduttaa mahdollisia kanssakrapuloitsijoita, jotka yleensä kärsivät tässä kohtaa arkku/joukkohautakrapulasta. Tiedät olevasi raivostuttavan ylipirteä ja nautit siitä tunteesta täysillä. Mutta ei hätää, tämä tila johtuu yleensä siitä, että olet vielä juovuksissa. Iltapäivään mennessä saat riesaksesi vähintään "pakko saada pizzaa" -krapulan.

Zombiekrapula 

Vaellat kuin raato, vailla pienintäkään älyllistä toimitaa. Ainoa ajatuksesi on pelko siitä, että olosi pahenee hetkenä minä hyvänsä. Yrität kaikin tavoin helpottaa orastavaa krapulaasi, mutta mikään ei toimi. Kärsit siis iltaan asti höntistä fiiliksestä ja vielä seuraavana aamunakin mietit, että "onhan tämä jo ohi? onhan?". Varsinainen krapula ei kuitenkaan koskaan tule pintaan, se vain pelottelee olemassaolollaan, mutta eipä se paljon siinä vaiheessa lohduta, kun et voi tietää iskeekö se kimppuun vai ei.

Sympatiakrapula

Tästä kärsin itse todella usein. Et ole juonut tippaakaan, vaan olet ollut kuskina tai muuten viettänyt aikaa känniääliöiden seurassa. Huolimatta siitä, että olet säilyttänyt urheasti limulinjan, sinulla on enemmän krapula kuin niillä, jotka olivat vahvassa takakenossa kotiin tullessa. Tämä on mahdollisesti maailman ärsyttävin olotila.

Erilainen juhannus...

...muttei kuitenkaan kovin huono sellainen.

Tänä juhannuksena päätin olla lähtemättä mihinkään rientoihin ja jäin koirahoitajaksi. Oletusarvoista huolimatta tämä osoittautui aivan loistovalinnaksi. Ehdin puuhastella vaikka mitä mukavaa, mm tehdä laitumen hevosille, siivota kämppää, pestä pyykkiä, trimmata harjakoirat, käydä lenkkeilemässä, viettää aikaa ystävien kanssa, käydä ajelemassa jne. Oikeastaan en olisi voinut viettää juhannustani paremmissa merkeissä. Positiivisimpana asiana todettakoon, että ainakaan minulla ei ole ollut huono olo yhtenäkään aamuna, eikä tarvitse potea hillitöntä morkkista. ;)

Sen verran tylsyys kuitenkin pääsi iskemään, että päädyin kokeilemaan "sanomalehtikynsiä" ( Welcome to my nails -blogista löytyy ohjeet ) ja nämähän ovat aivan huiput. Ihastuin heti. Tosin pitihän tästäkin ideasta tehdä vähän "omannäköisempi". Arvaatte varmaankin millaista kirjallisuutta luen mieluiten....

 

Lenkkeilyn ohessa kävin taas muistuttamassa itseäni siitä, kuinka kauniilla paikalla asunkaan. Parin minuutin kävelymatkan päässä minulle aukenee "oma pikku-Toscana" (kuten Maria näkymiä osuvasti kuvaili). Jos olisin tippaakaan romanttinen persoona, voisin kuvitella tuonne pienen lammen rannalla hyvinkin romanttisen piknikin.Pitää käydä ihan kunnon kameran kanssa leikkimässä maisemakuvaajaa tuolla heti kun vain on aikaa.

Lopuksi vielä kuva hyvin tyytyväisistä kavioeläimistä, jotka pääsivät tänään nauttimaan laitumen annista. Sannalle suuuuuren suuret kiitokset laitumentekoavusta. Olisin saattanut kiroilla muutaman sanasen enemmän, jos en olisi apuvoimia saanut. Näitä aitoja väsätessä todella vietettiin juhannusta kosteissa tunnelmissa. Se tunne, kun kengät on niin märät, että niiden sisällä voisi olla henkilökohtainen uima-allas...

Toivottavasti teillä kaikilla muillakin on ollut hyvä ja positiivinen juhannus!

P.S. Eräälle ystävälleni vielä kerran suunnattoman suuri kiitos erittäin yllättävästä "egoboostauksesta". Sanasi todella tekivät minut kovin onnelliseksi. =)

Koiralliseen elämään paluun suunnittelua

Vielä viikko ja saan hakea Siran ja Saagan kotiin. En malttaisi millään odottaa enää. Hirvittävä ikävä omaa risupartaa ja uusi pentu jännittää kovasti. Osaanko enää ollenkaan ollakaan pennun kanssa? Onneksi harjakoirat tulee viikonloppukylään juhannuksen yli, joten saan vähän taas opetella koirallista elämää.

Olen tässä pohtinut, mitä alan puuhastella koirieni kanssa tulevaisuudessa. Siran kanssa on tarkoituksena tutustua verijälkien tekoon ja pennun kanssa alku menee luonnollisesti leikkiessä ja perustottelevaisuutta harjoitellessa. Vanha haave on myös alkanut kolkutella mielessä. Olen tässä nyt muutaman viikon selaillut tietoja pelastuskoirista ja hinku mukaan toimintaan olisi hurja. Taidan siis ensiviikolla soitella paikallisen yhdistyksen kouluttajille ja kysyä pääsisikö treeneihin mukaan. Aluksi Siran kanssa ja pikkuhiljaa myös Saagan. Katsotaan kuinka käy. Jos treeneihin mahtuu, hälyryhmä on tavoitteena. Sen jälkeen voikin sitten todella todeta: eielämää.com .

Kaikenlaisia hankintojakin pitäisi tehdä. Pentu tarvitsee ainakin pannan ja pitää kai sitä jotain muutakin tilpehööriä ostaa. Heidi E ilahdutti minua eilen tuomalla Siralle "mammalahjaksi" uuden, aivan sairaan hienon, punaisen niittipannan. Nyt kelpaa kyllä lenkkeillä! Kiitos! Joutuu siis varmaan ostaa pennullekin punainen panta, että ollaan koko porukka sävysävyyn. =D

Vielä viikko... Pitkä, piiiiiiiiitkä viikko... *huokaus*

Minne matka?

Yöllä heräilin jälleen kerran pohdiskelemaan maailman menoa. On toisaalta kovin lohdullista ja samalla hirveän ahdistavaa ymmärtää, ettei koskaan tule olemaan sellasta aikaa, vaihetta tai ikää, jolloin kaikki olisi valmista. Ainakaan minulle. En usko, että missään vaiheessa elämääni lakkaisin pyrkimästä johonkin, tavoittelemasta mahdottomia, repimässä itseäni uusiin ulottuvuuksiin, joihin ei ole pääsyä.

Joskus ennen teini-ikää ajattelin, että "sitten kun olen aikuinen...". Koska se aika tulee? Ainakaan vielä en ole kokenut mitään hohdokasta viisauden tulvaa tai muutakaan mitä silloin aikanaan liitin mielessäni ajatukseen aikuistumisesta. Teininä taas minulla oli selvät sävelet sen suhteen, mitä aion tulevaisuudellani tehdä. Jossain vaiheessa taisin kadottaa nuotit, sillä kaikki on toisin kuin mitä silloin olin suunnitellut tulevaisuuteni varalle. Joskus minä ihmettelen, kuka tämän polun on minulle valinnut ja toivonut, että voisin osoittaa sormella jotakuta. Voinhan minä, peilikuvaani, sieltä löytyy syyllinen, joka joskus on jopa opastanut oikeinkin. Ehkä.

Tässä elämäni vaiheessa päätäni vaivaa ajatus tulevaisuudesta. Mitä minä haluan? Miten saavutan haluamani? Mistä asioista olen valmis luopumaan? Isoja kysymyksiä, joihin on vastauksia ja ei ole vastauksia. Kokemuksesta tiedän, ettei mikään niistä vastauksista välttämättä ole todellinen tai pysyvä. Maailma muuttuu koko ajan, minunkin maailmani siinä mukana.

Tulevaisuus on kiehtova ja pelottava käsite. Minun haaveeni tuntuvat olevan kovin erilaisia kuin suurimmalla osalla muista ja olen usein saanut kuulla useammankin suusta lauseita "Kyllä se sun mieles vielä muuttuu." "Parin vuoden päästä ajattelet toisin" ja muuta vastaavaa lässytystä. En ymmärrä miksi ihmiset kokevat tällaiset kommentit tarpeellisiksi. Joo, kyllä, mieleni saattaa muuttua, mutta voi se olla muuttumattakin. Miksei näihin tulevaisuuden suunnitelmia koskeviin kysymyksiin milloinkaan hyväksytä sitä tämänhetkistä todellista vastausta? Pelottaako ihmisiä niin kovin ajatus siitä, että joku voisi tallata tämän pallon pintaa eri tavalla kuin  he? Onko se kiellettyä tai väärin? Täytyykö jokaikisen ihmisen (siis naisen ainakin) pitää kaikkien unelmiensa ja haavekuviensa täyttymyksenä prinsessaunelmakermakakkutyllihäitä, omakotitaloa, kahta ja puolta lasta, farmari-Volvoa ja kultaistanoutajaa? (Sen farkku-Volvon voisin kyllä ottaa vaikka samantien, ei siinä...) No, sori nyt vaan, mutta minussa on ilmeisesti jotain vikana, kun minun suurimpien unelmieni täyttymykset on jossain aivan muualla kuin imurin varressa...

No, mihinkä tästä pysäkiltä sitten ollaan matkalla? Mene ja tiedä. Ihan ensimmäiseksi tahtoisin saada ajatukseni jäsenneltyä tulevaisuuden ammatillista uraani varten. Palava halu olisi tehdä ja toteuttaa asioita, mutta se viimeinen uskallus vielä puuttuu. Avoinna olisi ainakin pari eri reittiä, kivisiä, mutta ehkä sen vaivan arvoisia. Nyt pitää vain vetää hetki henkeä, kerätä voimia, tietoa ja taitoa, ennen kuin on aika tehdä päätöksiä.

Rippikuvia

Kävin napsimassa muutaman rippikuvan Iinasta.

 

 

 

 Pakkohan sitä oli kuvausten yhteydessä kokeilla omia akrobaattisia kykyjä ja taiteilla itsensä jumalattoman ison kiven päälle. Koska fysiikan lait ovat minulle tuntematon käsite, täytyi ensin kokeilla päästä kyseiselle kivelle ilman apuvälineitä. Eihän siitä mitään tullut (paitsi nirhauma polveen), joten hain tikkaat avuksi. Pois pääseminen oli myös oma operaationsa. Kivi on kohtalaisen huono liukumäki...

Treenikuva

 

"And I'm still waiting for the rain to fall
Pour real life down on me
'Cause I can't hold on to anything "

~ Good Enough - Evanescence ~

Tämän kuvan on ottanut Maria Yli-Valkama, joka laittoi minulle myös kuvien alkuperäisversiot, jotta saan treenailla photarilla aikanikuluksi. Mikäs siinä kivoja kuvia laitellessa. Alkuperäisestäkin versiosta pidin kovasti, mutta halusin silti kokeilla mitä saan siitä aikaiseksi. Muutaman tunnin napsuttelin tämän parissa muiden puuhastelujen ohessa ja lopputulos on nyt sitten tuo.

Lisää kuvia näistä kuvailuista on tulossa lähiaikoina.

Taistelua

Niin. Sitähän tämä on, joka ainoa päivä. Selviytymistaistelua maailmaa ja itseään vastaan. Aina on jotain mikä kalvaa mieltä tai muuten vain hankaloittaa elämää. Jos kaikki on näennäisesti hyvin, jokin on huonosti jossain missä sitä ei pysty näkemään. Onnellisuuden hetkissä tai kun jokin asia menee hyvin, kolkuttaa väistämättä takaraivossa se pieni varoitus, joka kertoo, että kohta jysähtää, ei tämä kauaa kestä. Ikävä kyllä useimmiten se ääni on oikeassa.

Tässä maailmassa pitäisi olla kaunis, rikas, menestyvä ja muutenkin täydellinen, eikä sekään riittäisi. Pitäisi pyrkiä aina parempaan. Käsitys onnellisuudesta on vääristynyt. Sitä haetaan rahasta, materiasta, päihteistä tai toisten ihmisten kautta. Kukaan ei pysty tekemään toista ihmistä onnelliseksi, eikä kukaan tee sinua onnelliseksi. Mikä sitten tekee ihmisen onnelliseksi? Jaa-a, siinä vasta kysymys. Loppujenlopuksi onnellisuutta on kaiketi olla tyytyväinen itseensä ja omiin valintoihinsa, sekä tekemisiinsä. Ehkä voisi sanoa, että onnellisuus on sisäistä rauhaa. Se taitaakin sitten olla tässä maailmassa se kaikkein vaikein asia saavuttaa.

Minun taisteluni ovat maailman mittapuulla pieniä, mutta yksilötasolla, minulle, ne tuntuvat joskus ylivoimaisen raskailta. Vaikka elämäni onkin nyt asettunut hetkeksi suhteellisen seesteiseen uomaan, tunnen myrskyn tulevan. Haistan tuulen, teidäthän? Edessäni on valintoja, jotka minun on jossain vaiheessa pakko tehdä. Päällimmäiset ja näkyvät asiat koskevat luonnollisesti rahaa ja sen puutetta. Minulla on suunnitelmia asioiden helpottamiseksi, muttei vielä rohkeutta tehdä ratkaisuja. Mistä sen rohkeuden saa? Mistä sen tietää, mikä on oikein? Miksi minun mieleni jarruttaa minua? Kysymyksiä, joihin ei varmasti ole vastausta. Nämä ovat kuitenkin niitä helpoimpia ongelmia ratkaista. Niihin muihin minulla ei ole suunnitelmaa, ratkaisumallia tai selviytymisstrategiaa.

Öisin mietin usein maailman kulkua. Yöt ovat minun aikaani. Silloin kun muut nukkuvat, minä elän. Tai oikeastaan minun mieleni elää. Haaveet ja painajaiset sekottuvat toisiinsa täydentäen asioita kokonaisuuksisksi tai hajottaen niitä kappaleiksi. Viimeaikoina olen valvonut paljon öisin koska ajatukseni eivät suostu pysähtymään, eivätkä anna minun levätä. Pimeässä taistelen itseäni vastaan ja itseni puolesta loputonta taistelua, jossa ei takuulla ole voittajia. Näistä kamppailuista tosin yleensä syntyy parhaat ideat, niin kuviin, teksteihin, kuin seuraavaan päiväänkin, siis silloin kun niitä ideoita tulee. Nyt kuitenkin tahtoisin vain nukkua, ilman unia ja valveille havahduttavia ajatuksia. Levätä. Kaipaan hetkellistä unohdusta. Mistä sen löytää?