keskiviikko 7. joulukuuta 2011
tiistai 6. joulukuuta 2011
6.12.2011
Joulukalenterin kuudes luukku
Hyvää itsenäisyyspäivää Suomen kansa!
Olen tänään ajatellut paljon isovanhempiani. Isänisää ja isänäitiä, jotka ovat jo nukkuneet pois, sekä äidin vanhempia, jotka vielä ovat täällä meidän ilonamme. Isovanhemmat ovat aina olleet minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Isänisäni oli sotaveteraani. En koskaan unohda papan kasvoja kun pienenä kyselin sotajuttuja häneltä. Se peitetty tuska oli käsinkosketeltavaa, eikä niistä asioista puhuttu ylpeydellä. On hyvin, hyvin vaikeaa käsittää miltä niistä nuorista, juuri ja juuri 18 vuotta täyttäneistä pojista on tuntunut joutua sotaan. Sellaista ei toivoisi kenellekään.
Isäni äiti taas oli sodan aikaan perheen "hevosmies". Heidän perheellään oli kylän ainoa hevonen ja sillä mummi sitten kuskasi kyläläisiä kaupoille, apteekkiin ja lääkäriin, haki puut metsästä ja teki peltotyöt. Mummu kertoi, kuinka hauskaa oli ollut hakea talvella puita ja sen jälkeen laskettaa täyttä vauhtia, jottei reki iskisi hevosta jalkoihin, jyrkkää mäkeä alas ja toivoa että hevonen pysyy pystyssä. (Tiedän kuinka hillitön kyseinen mäki on, sillä olen itsekin tarponut noita samoja metsiä, milläs muulla kuin suomenhevosella, useita kertoja ja vannon, etten KOSKAAN uskaltaisi edes ajatella laukkuuttavani hevosta siitä alas, en varmaan edes kävelyttää) Kyseinen hevonenkaan ei ollut kuulemma mistään helpoimmasta päästä. Mummun sisko kertoi, että perheen isä oli usein joutunut pyytää mummua valjastamaan hevosen, koska se ei suostunut muiden valjastettavaksi. Mummu ei tätä myöntänyt, hymyili vain. Ei tarvitse siis miettiä mistä minun veriini on tullut rakkaus hieman omalaatuisiin kavioeläimiin.
Tässäpä hieman sukuhistoriikkia itsenäisyyspäivän teemaan liittyen. Sanomattakin lienee selvää, että kaipaan mummua ja pappaa hyvin paljon. Kun mummu kuoli, minun oli ajatuksena laulaa alla oleva biisi hautajaisissa, mutten yksinkertaisesti pystynyt. Kiitos kaikesta mummu ja pappa. En unohda teitä koskaan.
Hyvää itsenäisyyspäivää Suomen kansa!
Olen tänään ajatellut paljon isovanhempiani. Isänisää ja isänäitiä, jotka ovat jo nukkuneet pois, sekä äidin vanhempia, jotka vielä ovat täällä meidän ilonamme. Isovanhemmat ovat aina olleet minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Isänisäni oli sotaveteraani. En koskaan unohda papan kasvoja kun pienenä kyselin sotajuttuja häneltä. Se peitetty tuska oli käsinkosketeltavaa, eikä niistä asioista puhuttu ylpeydellä. On hyvin, hyvin vaikeaa käsittää miltä niistä nuorista, juuri ja juuri 18 vuotta täyttäneistä pojista on tuntunut joutua sotaan. Sellaista ei toivoisi kenellekään.
Isäni äiti taas oli sodan aikaan perheen "hevosmies". Heidän perheellään oli kylän ainoa hevonen ja sillä mummi sitten kuskasi kyläläisiä kaupoille, apteekkiin ja lääkäriin, haki puut metsästä ja teki peltotyöt. Mummu kertoi, kuinka hauskaa oli ollut hakea talvella puita ja sen jälkeen laskettaa täyttä vauhtia, jottei reki iskisi hevosta jalkoihin, jyrkkää mäkeä alas ja toivoa että hevonen pysyy pystyssä. (Tiedän kuinka hillitön kyseinen mäki on, sillä olen itsekin tarponut noita samoja metsiä, milläs muulla kuin suomenhevosella, useita kertoja ja vannon, etten KOSKAAN uskaltaisi edes ajatella laukkuuttavani hevosta siitä alas, en varmaan edes kävelyttää) Kyseinen hevonenkaan ei ollut kuulemma mistään helpoimmasta päästä. Mummun sisko kertoi, että perheen isä oli usein joutunut pyytää mummua valjastamaan hevosen, koska se ei suostunut muiden valjastettavaksi. Mummu ei tätä myöntänyt, hymyili vain. Ei tarvitse siis miettiä mistä minun veriini on tullut rakkaus hieman omalaatuisiin kavioeläimiin.
Tässäpä hieman sukuhistoriikkia itsenäisyyspäivän teemaan liittyen. Sanomattakin lienee selvää, että kaipaan mummua ja pappaa hyvin paljon. Kun mummu kuoli, minun oli ajatuksena laulaa alla oleva biisi hautajaisissa, mutten yksinkertaisesti pystynyt. Kiitos kaikesta mummu ja pappa. En unohda teitä koskaan.
maanantai 5. joulukuuta 2011
5.12.2011
Joulukalenterin viides luukku:
Luukusta paljastuu tänään joululahjavinkki.
Tiedän, että moni lemmikinomistaja tahtoisi rakkaasta lemmikistään hienoja kuvia, mutteivät itse raaski tai saa aikaiseksi otattaa niitä. Hyvä lahjaidea tällaiselle lemmikin (koiran, kissan, fretin, kanin, hevosen, you name it) omistajalle onkin lahjakortti lemmikin kuvaukseen ammattilaisen (tai osaavan harrastelijan) toimesta. Lahjan saaja ilahtuu varmasti.
Luukusta paljastuu tänään joululahjavinkki.
Tiedän, että moni lemmikinomistaja tahtoisi rakkaasta lemmikistään hienoja kuvia, mutteivät itse raaski tai saa aikaiseksi otattaa niitä. Hyvä lahjaidea tällaiselle lemmikin (koiran, kissan, fretin, kanin, hevosen, you name it) omistajalle onkin lahjakortti lemmikin kuvaukseen ammattilaisen (tai osaavan harrastelijan) toimesta. Lahjan saaja ilahtuu varmasti.
 |
| Joyway's Unicorn Kiss "Nemi" |
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
4.12.2011
Joulukalenterin neljäs luukku:
Pusu, 9,5v, näyttää miten irrotellaan kuvauksissa. Muistakaa tekin, rakkaat lukijat, rentoutua ja pitää vähän hauskaakin joulukiireistä huolimatta.
 |
| Soltar's Queen Gloriana "Pusu" |
lauantai 3. joulukuuta 2011
3.12.2011
Joulukalenterin kolmas luukku:
Eilisten kuvausten satoa luvassa. Kuvaajana ja "ideapäällikkönä" toimi Hannu Perälä. Ensimmäiset kuvat ovat kokonaan kyseisen tyypin käsialaa, kaksi viimeistä olen kuskannut photarin läpi itse. Malleina kuvassa Sami, Johanna, sekä allekirjoittanut. Molemmat pvc-asut peräisin minun vaatekaapistani (lukuunottamatta Johannan kenkiä).
 |
| © Hannu Perälä |
 |
| © Hannu Perälä |
 |
| © Hannu Perälä |
Ja sitten ne omat editoinnit:
 |
| © Hannu Perälä (edit: Heidi) |
 |
| © Hannu Perälä (edit: Heidi) |
"Jos kaksi pvc-asuista naista tahtoo viedä sinut baarista kotiin, se todennäköisesti ON liian hyvää ollakseen totta..."
Kiitos kaikille asianosaisille. Oli huippuhauskaa! Mitähän kivaa me seuraavaksi keksittäisiin?
perjantai 2. joulukuuta 2011
2.11.2011
Joulukalenterin toinen luukku:
Tänään oli kuvauspäivä ja tämä videolla kuultava biisi soi iloisesti päässäni kun ajelin kuvauspaikalle. Siksipä se saa nyt toimia päivän biisinä.
En muista koska minulla olisi viimeksi ollut näin suuria vaikeuksia pitää pokka kameran edessä. Ehkäpä huomisesta luukusta löytyykin sitten jo kuvia. Se jää nähtäväksi. ;)
Tänään oli kuvauspäivä ja tämä videolla kuultava biisi soi iloisesti päässäni kun ajelin kuvauspaikalle. Siksipä se saa nyt toimia päivän biisinä.
En muista koska minulla olisi viimeksi ollut näin suuria vaikeuksia pitää pokka kameran edessä. Ehkäpä huomisesta luukusta löytyykin sitten jo kuvia. Se jää nähtäväksi. ;)
torstai 1. joulukuuta 2011
01.12.2011
(Koska en ostanut itselleni joulukalenteria, päätin alkaa pyörittää sellaista täällä. Lupaan jouluaattoon saakka postata jotain päivääni olennaisesti liittyvää joka päivä. luvassa voi olla kuvia, mietteitä, lausahduksia, musiikkia,videoita, ihan mitä tahansa. Laatutakuutakaan en anna.)
Joulukalenterin ensimmäinen luukku:
"Ota minut lähellesi ja valehtele jotain kaunista."
Ote eilisestä facebook-keskustelusta ystäväni Saaran kanssa. Asiayhteyden jätän tässä mainitsematta, sillä se ei ole niin mielenkiintoinen kuin voisi kuvitella, mutta lausetta jäin pyörittelemään päässäni ja miettimään sen merkitystä. On todellakin niin, että olemme aina valmiita uskomaan epäilyksettä itseemme kohdistuvat negatiiviset väitteet, mutta jos joku sanoo meistä jotain hyvää, se siihen suhtaudumme aina epäilevästi ja pidämme sitä valheellisena. Mistä tämä johtuu? Emmekö vain voisi uskoa sokeasti myös ne positiiviset asiat?
Joskus, onneksi hyvin harvoin, on myös niitä päiviä, jolloin tuon lauseen toteutuminen olisi suunnilleen parasta mitä voisi ollakaan. Että voisi edes hetken elää valheessa, piilossa maailmalta. Ehkä minussa sittenkin elää, jossain hyvin, hyvin syvälle haudattuna, pieni romantikko.
Yritetään siis tänään, joulukuun ensimmäisenä päivänä, uskoa hyviin asioihin ja jättää pahat puheet ja asiat omaan arvoonsa. Muistakaa myös kertoa kauniit ajatuksenne niille, jotka ovat ne ansainneet.
Joulukalenterin ensimmäinen luukku:
"Ota minut lähellesi ja valehtele jotain kaunista."
Ote eilisestä facebook-keskustelusta ystäväni Saaran kanssa. Asiayhteyden jätän tässä mainitsematta, sillä se ei ole niin mielenkiintoinen kuin voisi kuvitella, mutta lausetta jäin pyörittelemään päässäni ja miettimään sen merkitystä. On todellakin niin, että olemme aina valmiita uskomaan epäilyksettä itseemme kohdistuvat negatiiviset väitteet, mutta jos joku sanoo meistä jotain hyvää, se siihen suhtaudumme aina epäilevästi ja pidämme sitä valheellisena. Mistä tämä johtuu? Emmekö vain voisi uskoa sokeasti myös ne positiiviset asiat?
Joskus, onneksi hyvin harvoin, on myös niitä päiviä, jolloin tuon lauseen toteutuminen olisi suunnilleen parasta mitä voisi ollakaan. Että voisi edes hetken elää valheessa, piilossa maailmalta. Ehkä minussa sittenkin elää, jossain hyvin, hyvin syvälle haudattuna, pieni romantikko.
Yritetään siis tänään, joulukuun ensimmäisenä päivänä, uskoa hyviin asioihin ja jättää pahat puheet ja asiat omaan arvoonsa. Muistakaa myös kertoa kauniit ajatuksenne niille, jotka ovat ne ansainneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)