Pimeä ja valoisa puoli

This is who I am...

Joku onkin jo saattanut huomata, että olen ollut aika hiljaista tyttöä viimeaikoina. Tämä johtuu siitä, että minulla on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt edes ajatella mitään ja oman nimenkin muistaminen on ollut vaikeaa. Pahoittelen suuresti, että tästä ovat läheiseni välillisesti joutuneet kärsimään. Anteeksi ettei minulla ole ollut aikaa/voimia viettää aikaa teidän kanssanne tai huomioida teitä niin paljon kuin olisin tahtonut.
Tässä on nyt monta rautaa tulessa yhtäaikaa ja olenkin yrittänyt takoa niin paljon ja niin hyvin kuin vain suinkin kykenen. Toivon, että tämä kaikki tuo myös tulosta ja että voin  kertoa niistä tuloksista teillekin. Toivottavasti jopa pian.

Näinä iltoina kun olen puuhastellut yksin koneeni ääressä editoiden hikipäässä kuvia ja katsellessani toiselta ruudulta Housea (I think I'm in love <3 ), olen miettinyt paljon kaikenlaista. Kaikessa on aina kaksi puolta, se valoisa, mutta myös se pimeä puoli. Vaikka olenkin innoissani ja äärimmäisen onnellinen minulle annetuista mahdollisuuksista, tiedän että se varjo seuraa väistämättä perässä.  Mitä enemmän olet valmis tekemään unelmiesi eteen töitä, sitä vähemmän sinulla on sosiaalista elämää. Tästä seuraa väistämättä se, että ihmiset katoavat ympäriltäsi ja uusien, tiiviiden suhteiden luominen on vaikeaa. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että joku esimerkiksi voisi asua kanssani. Silloin kun olen kotona enkä esimerkiksi kuvaamassa, tallilla tai koirien kanssa jossain, istun tässä koneella ja näpyttelen photaria yöhön asti. Olen siis varsinaista vaimoainesta.

Sinänsä karua, kuinka kovan hinnan omista tavoitteistaan ja haaveistaan joutuu mahdollisesti maksamaan, mutta vielä karumpaa on se, että olen sen valmis tekemään. Asiaa helpottanee, että tiedän niiden tärkeimpien ihmisten ymmärtävän ja pysyvän niinsanotusti linjoilla vaikka olenkin tätä nykyä melko kuivaa seuraa. Jokainen lähipiirini jäsen on takuulla jo sataan kertaan kyllästynyt minun puuduttaviin selityksiini valokuvauksen maailmasta. (Ai mitenniin minulla ei ole elämää?) Pahoitteluni siitä.

Mutta ei huolta. Olen ennenkin kääntänyt maailmat ympäri. Voin siis tehdä sen uudestaan. Se vaati viimeksikin paljon, mutta antoi enemmän. Ilman niitä uhrauksia, olisin jäänyt tuleen makaamaan. En olisi päässyt tähän, enkä olisi saanut eteeni näitä haasteita. Pimeässäkin on siis valoisa puoli, vaikkei sitä sokeuden hetkellä välttämättä näekään. Se silti on siellä. Jossain. Odottamassa.


Ylläoleva kuva otettiin eräiden kuvausten testikuvana. Nämä kuvaukset olivat juurikin niitä hetkiä, joiden takia jokaikinen työtunti valokuvauksen eteen on kannattanut uhrata. Kauniita ja ihania ihmisiä, paljon iloa, huonoja vitsejä ja onnistumisia kameran edessä, sekä sen takana. Kiitoksia kaikille mukana olleille. Olette varsinaisia helmiä. Otetaanhan uusiksi heti kun tilaisuus tulee.

Infoa kuvasta:

Kuva: Annika
Malli: minä
Edit: minä
Valot: minä

Loppuun vielä teemabiisi, tavallaan:

Synttärikuva

Ystävälläni Jossulla oli tässä hiljattain syntymäpäivä ja siitä inspiroituneena hän ehdotti, että ottaisin hänestä synttärikuvan. Onnistuuhan se kun  niin nätisti pyydetään.

Pienten vaikeuksien jälkeen saatiin kuin saatiikiin muffinssi pysymään kasassa ja kynttilätkin siinä päällä. Seuraavaa kertaa varten tiedänkin sitten varata hammastikkuja mukaan, jos pitää liittää jotain ylimääräisiä osia leivoksiin tai kakkuihin kuvia varten... Jossu ja Hannu luonnollisesti hoitivat homman kotiin yhtä hienosti kuin aina ennenkin.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Mallit: Jossu ja Hannu
Edit: minä

Musiikkia sormille

"Play me"

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, musiikki on yksi suurimmista muusistani. Se on myös paras liittolaiseni ja apurini. Silloin kun mikään musiikki ei maistu, asiat ovat todella huonosti. Saatan sujuvasti hypähtää musiikkia kuunnellassani ääripäästä toiseen, joten voitte varmaan kuvitella miltä soittolistani näyttää. Se on sillisalaattia pahimmasta päästä. Kaikkea löytyy iskelmistä black metaliin.

Myöskin muusikoiden työvälineillä on minulle suuri merkitys, vaikken itse mitään osaa soittaakaan. Jos saisin valita minkä tahansa soittimen mitä osaisin soittaa, se olisi ehdottomasti harppu, mutta siitä huolimatta kitara on soitinsuosikeistani ykkösenä. Miksikö? En tiedä, se vain on upea soitin. Yksi maailman seksikkäimmistä asioista on mies soittamassa kitaraa. Sormien kulku kielillä on suorastaan hypnoottista katseltavaa. Hyvää soitantaa voisin katsella tuntikausia.

Näistä mietteistä päästäänkin sitten varsinaiseen asiaan, eli yllä olevaan kuvaan. Koska kitara on kaunis esine ja naisen vartalo on kaunis asia, näiden kahden elementin yhdistäminen kuvaksi tuntui hyvältä idealta. Siispä tein Jossusta kitaran. Tämäkin oli puhtaasti terapiakuva muiden projektien välissä ja samalla harjoitus tulevia kuvia varten. Olisin päässyt tämän kanssa huomattavasti helpommalla kun olisin vain yksinkertaisesti piirtänyt kielet, mutta ei. Olin jästipää ja irrottelin kielet kitarasta muiden osien mukana. Sangen puuduttavaa puurtamista, mutta samalla, ah, niin tyhjentävää.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Jossu

Kuvankäsittelymusiikkina toimi tänään The Overtones - Gambling Man. Minulla on ikävä tapa loopata yhtä biisiä uudestaan ja uudestaan editoidessani. Silloin kun en asunut yksin käytin tästä syystä aina kuulokkeita, mutta nykyään vain tyynesti luukutan kajareista samaa kipaletta tunnista toiseen ja teen todennäköisesti naapurini hulluiksi.

Suojeliukseni

"Odotum suojelius"
-Loitsijan onnellisten tunteiden (kuten ilon, toivon tai halun selviytyä) tulos, joka tunnetaan nimellä Suojelius. Suojelius toimii suojelijana ja on ennemmin sielujen ase kuin saalistaja: Suojeliukset toimivat kilpenä ankeuttajia vastaan ja voivat jopa ajaa ne pois. Suojelius "ei kykene tuntemaan epätoivoa, kuten ihmisolennot, ja siksi ankeuttajat eivät mahda sille mitään."

 Pikkuinen Saagani täytti vuoden. Uskomatonta kuinka nopeasti aika meneekään. Muistan vieläkin elävästi kuinka keksin vielä pikkuiselle nimeä ja kuinka itsestäänselvä se sitten lopulta olikaan. Täydellinen nimi siihen hetkeen ja juurikin kyseiselle koiralle. Elämäni saagassa oli juuri alkanut uusi episodi ja minun laumani kasvoi yhdellä suurella sydämellä. Onnellisempaa ja iloisempaa koiraa saa hakea. Joskus mietin onko sillä ihan kaikki kotona, mutta ehkäpä kyse onkin siitä, että se on liian fiksu miettiäkseen, saati murehtiakseen.

Sira, rakkaani, elämäni koira, on ehtinyt jo kuuden vuoden ikään. Se on ollut kaikkea sitä mitä koiralta voisi koskaan toivoakaan ja vielä paljon enemmän. Sira on uskollinen ja kärsivällinen ystävä, itse rauhallisuus. Mikään ei voi horjuttaa sen henkistä zeniä, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Se on todellakin täydellinen koira ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää yhdessä. Sillä raasulla on jopa yhtä omituinen maku kuin minulla. Toivottavasti meillä on vielä monia vuosia jäljellä.

Kävimme Hannun ja Jossun kanssa studiolla kuvaamassa näitä minun saksalaisia suojeliuksiani. Siraa olisin voinut kuvata yksinkin, mutta Saaga-hyrrän kanssa olisin todennäköisesti vain repinyt hiukset päästäni. Niinpä teimme työnjaon: Hannu kuvaa, minä ohjaan ja Jossu huolehtii "ylimääräisestä koirasta" ja valaistus laiteltiin yhteisvoimin. Järjestely oli mitä mainioin. Minulla on edelleen hiukset päässä ja sain kaupanpäällisinä yhteiskuviakin minusta ja laumastani. Kiitokset siis taas loistotiimille!

Infoa kuvista

Kuvat: Hannu
Edit: minä
Mallit: Sira, Saaga ja minä
Assari: Jossu

Koska on todella harvinaista, että saan aikaiseksi raahata omat koirani studioon asti, joudutte kestämään hieman normaalia useampaa kuvaa.

Saaga 1v.!

Saaga

Saaga

Saaga

Sira 6v.!

Sira loikkaa!

Vaikka koko muu maailma kääntyisi minua vastaan, minulla on silti sinut.

Ja loppuun sitten se totuus meidän laumasta, ettei vain pääse syntymään mitään valheellista kuvaa sivistyneestä ja hyväkäytöksisestä sakista...

Omituisten otusten kerho

Boom

Exploding

Syksyllä voin ylpeänä sanoa, että olen onnistuneesti vihannut tätä kaupunkia 10 pitkää vuotta. Ja aina vain olen täällä. Masokismin multihuipennus. Jos täällä ei olisi niitä muutamaa ihanaa ihmistä jotka tekevät elämästä elämisen arvoista ja jos Ponilla ei olisi mukavaa tallipaikkaa (ja minulla töitä) olisin kadonnut motaria pitkin siihen ainoaan oikeaan suuntaan jo kauan sitten, enkä olisi vilkaissutkaan taakseni.

Aika-ajoin käy toki se todellinen lähteminen mielessä, mutta olisinko loppujenlopuksi yhtään sen onnellisempi jossain muualla? Itseään kun ei voi paeta, ei vaikka juoksisi kuinka lujaa ja kauas tahansa. Ja koska koti on siellä missä sydän on, en ole koskaan kotona.

Viimeaikoina tämän kaupungin kadut eivät ole suosineet minua lainkaan. Ne ovat suorastaan näyttäneet minulle keskisormea. Inhoni tätä kaupunkia kohtaan on taas kasvanut uskomattomiin mittasuhteisiin vaikkei siihen sinänsä olekaan mitään todellista syytä. Minusta vain tuntuu etten kuulu tänne. Kysymys kuuluukin oikeastaan: kuulunko minnekään?

Onneksi tätä kaupunkiangstia voi aina lääkitä photarissa. Fiilistelykuvana kaupungin räjäyttäminen tuntui tässä olotilassa erinomaiselta idealta. Fanny suostui tulemaan minulle ydinpommiksi kuvaan ja sain jopa edellisenä päivänä aikaiseksi käydä kuvaamassa taustoja kaupungilla. (Siitä tulee muuten tosi tyhmä olo.) Kuvassa taustalla komeilevat "tönöt" on ikuistettu viimekertaisella Melbournen reissulla. (Tänä vuonna voisin reippaana tyttönä ottaa enemmänkin "taustakuvia").

Poikkeuksellisesti pääsette katsomaan vaihekuvia tämän kuvan photoshoppailuista slideshow-muodossa TÄÄLTÄ. (Olettaen että saan sen toimimaan edes jotenkin)

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Fanny
(Hannulle kiitos taasen linssin lainasta!)

Laitetaan nyt tähän loppuun vielä aiheeseen sopiva biisi.
 

Lopun kuvaaja

"Even the end needs to be documented"

Tätä kuvaa olen pyöritellyt pienessä päässäni jo jokusen tovin, mutta vasta tänään sain sen itsestäni ulos. Halusin harjoitella kuvien yhdistämistä kokonaisuudeksi ja tämä konsepti tuntui sopivalta siihen. Käytin tähän harjoitukseen yhteensä viittä eri kuvaa. Tarkoitus oli käyttää useampaa, mutta ehkä ensi kerralla sitten. Myöskin piirtelyä ja brushien luomista tuli samalla treenattua. Melkoista nypräämistä siis, mutta siitähän minä eniten tykkään.

Koska en ole aikoihin kuvannut ihmistä ulkona, enkä sen puoleen rakennuksia tai mitään muutakaan "järkevää", meinasin olla todella pulassa, etenkin kun valo-olosuhteet vaihtuivat aika rajusti suunnitellusta puolipilvisestä auringonpaisteeseen h-hetken lähestyessä. Tähänkin tarvitsen rutkasti treeniä, mutta kohtahan tuolla ulkosalla tarkenee taas kuvailla ilman että näpit jäätyy kameraan kiinni.

Upea Jossu suoriutui mallin tehtävästä esimerkillisesti vaikkakin meillä saattoi olla tavallista vaikeampi pitää pokka. En tosin Jossua moiti. Näytin varmasti erittäin viisaalta madellessani hiekassa erehdyttävästi mittarimatoa imitoiden. Yritä siinä sitten ohjata uskottavasti.

Näin tälläkertaa. Treenit jatkuu (toivottavasti) entistä suuremmalla innolla.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Jossu
Stailaus: Jossu
Assari: Ella

Erityiskiitos Hannulle, joka lainasi minulle linssin näihin kuviin, sekä myöskin kameran mallin kouraan. Ellalle lähtee myöskin lämpimät terveiset ja kiitokset seurasta ja hauskuutuksesta taustojen kuvaamisen ajan, sekä assaroinnista varsinaisella kuvaushetkellä (niin ja suklaasta myös).

Rasse - Part II

Pikkuinen Rasse ei ole enää niin kovin pikkuinen. Jestas kuinka nopeasti nuo koiralapset kasvavatkaan! Poika on ehtinyt näiden kuvien ottohetkellä kolmen ja puolen kuukauden ikään ja alkaa olla jo iso poika. Kovin tottelevainenkin siitä on tullut.

Kuvaukset sujuivat moitteitta kun kohteena oli koulutettu koira, joka (ikä huomioiden) pysyi halutussa asennossa kuvan ottamisen ajan. Odotan mielenkiinnolla millainen komistus tästä oikein kasvaakaan. Rassea joudutte tekin, rakkaat lukijani, aika-ajoin katselemaan, sillä olen luvannut ottaa siitä kuvia läpi kasvukauden (noin kuukauden välein).

Edellisen setin Rassesta voitte katsoa TÄÄLTÄ.