Liekkitukkadiiva

"Liekkitukkadiiva"
© Fanny

Koska mayojen kalenterienkin mukaan on alkanut uusi aika, minä repäisin ja luovuin mustista kutreistani hieman pirteämpään värimaailmaan. Eihän sitä koskaan tiedä jos uusi tukka toisi myös uusia kuvioita tähän elämään. Jostainhan se muutos on aloitettava, miksei sitten vaikka hiuksien väristä. Kestää kyllä tovi ennenkuin opin tunnistamaan oman peilikuvani vaaleammassa lookissa.

Kuvaan ja tukkaan sain jotain käsittämätöntä inspiraatiota (vaiko pakkomielteen?) Kuningas Pähkinän ja Setä Tamun maailmanlopunpäivänä julkaisemasta "Hei Scully" -biisistä. Kerrassaan loistoralli, jota tulen kaikkien tovereiden suureksi riemuksi taatusti hypettämään pitkin tulevaa vuotta mm facebookissa tasaisin väliajoin. Enkä edes taida pahoitella tätä asiaa. Kiitokset vain pojille hyvästä biisistä. Johan sen perään kerettiinkin jo studion sekopääporukalla vuosi huudella.

Visio kuvaan oli siis minulla hyvinkin valmiina kun sain uuden värin päähäni. Kun sitten pääsin studiolle asti, fiksasin valot paikoilleen ja päästin Fannyn räiskimään kuvia. Siis heti kun olin saanut tuon vaatevirityksen pysymään päälläni tahtomallani tavalla... Kahden hakaneulan voimalla se oli sinänsä jo suoritus. Kuvauksiin ei paljon aikaa tuhlailtu, eikä pahemmin photariinkaan ja kuva olikin nopeasti valmis ja ns linjoilla. Joskus on kiva tehdä vain ihan yksinkertaisia juttuja ilman mitään kummallisia kikkailuja.

Infoa kuvasta:

Kuva: Fanny
Edit: minä
Malli: minä

Ja käykäähän kuuntelemassa "Hei Scully" TÄÄLTÄ!

Kaikki rakastaa...

...KENKIÄ! Ainakin minä rakastan kenkiä. Rakastan myös kuvata kenkiä, enkä myöskään pahastu jos samalla saan kuvata kauniita sääriä. Joskus minusta tuntuu, että alan kuulostaa ihan mieheltä...

Fanny sai joululahjaksi kauan himoitsemansa Jeffrey Campbellit ja tottahan toki niiden kanssa oli pakko sännätä studiolle ensitilassa. Kuva oli äkkiä otettu, koska se oli jo valmiina päässäni. Valot oli laitettu ennen kuin Fanny sai edes kengät jalkaansa. Kokeiltiin muutama muukin kuvakulma, mutten päässyt alkuperäisestä visiosta yli (kuten minulle usein käy) ja lopputuloksen näette yllä.

Loppupäätelmänä voisin sanoa, että hienot kengät on hienot kengät. Ei siitä mihinkään pääse.

Hyvää joulua!

© Hannu Perälä

Hyvää, kaunista ja rauhallista joulua!

Toivottavasti teidän joulunne on ollut taianomainen, rakkaudentäyteinen ja ihmeellinen. Vaikkei enää uskoisikaan joulupukkiin, koskaan ei ole liian vanha uskomaan ihmeisiin.

Velvet Six

Lauantaina minulla oli ilo pitää studiolla käskyvallassani kuutta nuorta miestä. Bändi nimeltä Velvet Six tarvitsi promokuvia ja tottahan toki minä tartuin heti haasteeseen. Kuvaukset olivat äärimmäisen hauskat, vaikkakin minulla oli hieman vanhahko olo ollessani vanhin koko porukasta.

Pienenä lisähaasteena oli minun kipeä nilkkani (putosin ponini selästä edellisenä iltana aika komean rodeon päätteeksi), sekä paikalle kykenemätön assari. Huolimatta siitä, että hypin yhdellä jalalla paikasta toiseen, saatiin homma aikataulujen puitteissa purkkiin ja minullahan oli luonnollisesti hirveä hinku tehdä kuvat myös valmiiksi samantien. Joutuu kyllä myöntää, että tämä on sitä parasta antia tässä harrastuksessa. Tykkään hirmuisen paljon tehdä tällaisia kuvia.

Tässä ne nyt siis ovat, Velvet Sixin uudet promokuvat. Käykäähän tsekkaamassa poikien puuhastelua facebookissa TÄÄLTÄ.

Kiitoksia koko porukalle loistavista kuvauksista! Tsemppiä tuleviin koitoksiin, niin musiikin saralla kuin muutenkin.

Behind the scenes: the Jeans

Arvatkaas missä minä olin viikonloppuni? No Tampereella tietysti. Taas. Nappasin perjantaina matkaan studiolta pari salamaa ja suunnistin loisimaan Millan sohvalle. Lauantaina meillä olikin sitten muutaman tunnin kuvauskekkerit Team Tampereen kanssa. Tuolla porukalla ei vaan voi olla tylsää. Aikataulustakaan ei oltu kuin vajaa tunti myöhässä (tästä otan syyt niskoilleni, koska en meinannut saada paplareita irti tukasta) ja muutenkin homma sujui tutulla rennolla fiiliksellä.

Ilta jatkui kuvausten jälkeen takaisin Millan sohvalle syömään Sapen kokkaamaa wokkia ja nauttimaan pari siideriä. Millan ja minun suureksi yllätykseksi jaksoimme jopa siirtää luumme baariin asti ja viihtyä siellä mukavasti pilkkuun ja vähän sen ylikin. Kerrassaan mainio ilta monien hyvien naurujen kera, mutta aamulla ei ollutkaan sitten niin kivaa kömpiä Millan sohvalta ylös kyydin ilmoittaessa saapumisestaan. Tuli hieman vanha olo kun siinä hivenen tutisten keräilin tavaroita laukkuihin.

Tässä ohessa muutama Sofian ottama "behind the scenes" -kuva lauantain setistä. Lopulliset kuvat ilmestynevät lähiaikoina, ehkäpä jo huomenna. (Kuvat eivät ole mitenkään loogisessa järjestyksessä.)

Suunnattomat kiitokset Millalle, Pasille, Sofialle ja Sapelle mahtavasta viikonlopusta!

"Nooooooouuuu!!!! Taas kuvaukset näiden kaa!!!"

Referenssikuvien välitsekkausta

Leppoisa lepotuokio

Kuvaaja nauraa todennäköisesti assarille.

Sape viihdyttää itseään sillä aikaa kun minä keskustelen Pasin kanssa jostain varmasti tosi tärkeästä ja relevantista...

No en mä ny noin kovaa kyllä siitä letistä kiskonu... Ehkä.. En myönnä ainakaan.

Luovaakin luovempi tauko.

Salaperäistä hommaa toi kuvaaminen...

Siis näähän on aina todella vakavastiotettavia tilanteita...

Kuvausmaskottimme Severus <3

"Menepäs lapsi Pasi-sedän kanssa. Mamma tekee nyt duuneja."

"Ai mitenniin ei ollu mun matto?"

"Älä Pasi yhtään selitä että 'Kyllä se äsken toimi Millan kanssa'. Ei mee läpi." (softarin metalitikku irtosi pidikkeestään kesken kaiken)

Ja siis kyllä me ihan oikeesti välillä keskityttiin olennaiseenkin.

Totaalisen hajoamisen hetki.
"Ei vittu... Mun ei ees tarvi nähä sen ilmettä... Nään tarpeeksi sen sormista."

Rebecca

The Warrior Princess

Eräs ystäväni kehotti minua kokeilemaan kuvata tummaihoista mallia, koska en ole sitä vielä koskaan tehnyt. Idea jäi pyörimään päähäni ja kun sitten eräänä lauantai-iltana bongasin Rebeccan paikallisesta juottolasta, en hirmu kauan jäänyt ihmettelemään vaan suorastaan syöksyin kysymään tulisiko hän minulle malliksi. Tämä oli juurikin niitä hetkiä, jolloin olin iloinen siitä, että olen nainen. Jos olisin mies, baarista mallien bongaaminen olisi hirveän paljon hankalampaa. Itseeni ei ainakaan moinen toimi laisinkaan, se on pariin kertaa testattu. "Moi. Sä oot nätti. Mä oon valokuvaaja" on oikeasti yksi historian huonoimpia iskurepliikkejä, vaikkei sitä olisi sellaiseksi tarkoitettukaan.

Huolimatta siitä, ettei Rebecca ollut koskaan aikaisemmin ollut kuvattavana, hän suoriutui hommasta erinomaisesti. Joutuu sanoa, että jopa yllätyin siitä, miten luontevasti koko kuvaukset menivät, vaikka malli oli minulle täysin vieras. Kuvaan kaunista Rebeccaa mieluusti vielä toistekin.

Kuvauspuolella tapahtuu kaikenlaista tällä hetkellä ja jonkinasteista kiirettä pitää muutenkin. Stressi ja väsymys vaivaa, eikä oloa helpota tippaakaan jatkuva riittämättömyyden tunne ja epätietoisuus. Minusta on epämukavaa jos en tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Tykkään olla kartalla asioiden kulusta. Se tuo turvallisuudentunnetta.

Olen kuitenkin löytänyt itselleni keinon lievittää stressiä edes vähäsen. Olen käyttänyt rentoutumiseen joka aamu hetken aikaa kahvikupin ääressä, miettien vain ja ainoastaan sitä kädessäni olevaa kahvia ja sen lämpöä. Siirsin tämän ajatuksen myös suihkuun. Uskomatonta miten rentouttavaa on tyhjentää ajatuksensa ja ajatella ainoastaan sitä miltä vesi tuntuu iholla, miltä saippua tuoksuu ja kuinka lämpö leviää sieluun asti. Se on näitä elämän pieniä iloja, joista jotaisen tulisi oppia nauttimaan, kun niitä suuria taitaa olla turha odottaa. Kyllä, ilmassa on hivenen uskon puutetta ja pessimismiä, sekä kevyttä yleisvitutusta, mutta eiköhän se mieli tästä kirkastu. Joskus. Ehkä.

Uskon puutetta

Siiri

Koko kuluvan vuoden minua on piinannut raastava uskon puute oikeastaan kaikkeen, myös valokuvaukseen. Halu tehdä, oppia ja kehittyä on suuri, mutta on kovin vaikeaa päästä eteenpäin jos ei usko itseensä. Siksi on hyvä välillä tehdä ihan yksinkertaisia juttuja, niitä, jotka jo tietää osaavansa edes sen verran, että tietää aloittaessaan tasan tarkkaan millainen lopputulos tulee olemaan. Sellaisen kuvaussetin toteutin tänään Siiri-koirasta ja sain taas uutta inspiraatiota koko kuvaamiseen.

Kaikenkaikkiaan minua vaivaa uskonpuute ajoittain koko elämän suhteen. Kaikki tuntuu välillä niin vaikealta ja raskaalta, että on hankalaa uskoa siihen, että asiat järjestyvät joskus. Tarvitsisin vähän lisää uskoa. Jotain vakuutusta siihen, ettei kaikki ihan oikeasti ole turhaa ja voin olla luottavainen sen suhteen, että se huominen tulee. Tiedättehän?

Silloin kun olin pieni lapsi, mummulla ja papalla oli tapana lakanoita viikatessaan pudistella lakanat yhdessä ja samalla pomppuuttaa minua sillä lakanalla. Se tunne oli sanoinkuvaamattoman ihana, vähän niinkuin lentäisi. Minun ei koskaan tarvinnut pelätä, että mummun tai papan ote lakanasta kirpoaisi ja putoaisin lattialle. Nyt aikuisena minusta tuntuu, että kaikenlaiset vastaavat tuntemukset, onni ja ilo, päättyvät vääjäämättä lattialle mätkähtämiseen. On kurjaa ymmärtää, ettei ihminen osaa lentää. Mutta pitääkö sen aina olla niin? Riittääkö se, jos vain uskoo tarpeeksi? Mistä sitä uskoa saa kun omat varastot alkavat käydä vähiin?

Tänään minuun luotiin hieman lisää uskoa, juurikin valokuvauksen saralla ja samalla sain hieman lisää uskoa ihmisten hyvyyteen. Osasin kerrankin avata suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan saaden tästä palkkioksi uusia kontakteja, jotka (toivottavasti) tulevaisuudessa auttavat minua eteenpäin tämän harrastuksen parissa. Totuus kun on se, että yksin ihminen on loppupeleissä aika voimaton, eikä samojen kaavojen pyörittäminen johda mihinkään.

Tästä on hyvä taas puskea eteenpäin kohti uusia kuvioita. Tämä joulunalusaika on minulle aina tällaista itsensä ja ns. "totuuden" etsimis aikaa. Joulu ei varsinaisesti kuulu suosikkijuhliini, vaikka tykkäänkin kauheasti antaa ihmisille pieniä lahjoja (suuriin kun ei lompakon sisältö riitä). Ehkä jonain jouluna se "joulun taika" paljastuu minullekin ja opin nauttimaan tästä ajanjaksosta. Lahjavinkin voisin tässä välissä toki antaa, jos joku vielä yrittää epätoivoisesti keksiä läheisilleen jotain pientä kivaa. Kaunis valokuva lemmikistä, lapsesta tai lahjansaajasta itsestään on varmasti mieluinen lahja. Mikäli esimerkiksi sen lemmikin tuominen studioon "salaa", kuten Siiri tuotiin tänään omistajan ollessa reissussa, ei onnistu, lahjakortti kuvaukseen ajaa taatusti asiansa ja ilostuttaa pitkään. Itse olen kerrankin ollut reipas ja hankkinut ne muutamat joululahjat, paria poikkeusta lukuunottamatta, jo valmiiksi ettei tarvitse (taas) viime hetkellä panikoida. Hyvä minä!