Minäkuva

Allekirjoittanut ja karvainen terapeuttini "Poni". © Vera M

Kevättä pukkaa ja kevätahdistus koittaa nostaa sen mukana päätään. Tällä kertaa kevät koittaa lannistaa minua kevyellä itsetuntokriisillä. Tästä syystä olen ollut hieman normaalia väsyneempi ja käytännössä nukkunut kaikenaikaa. Asiaa ei auta yhtään se, että tietokoneestani on grafiikkakortti jokseenkin hajalla, joten en voi tehdä kuvia tai mitään muutakaan "terapeuttista" (kuten vaikka katsoa Housea) koneellani.

Yleensä ottaen en tuhlaa paljoakaan aikaa sen miettimiseen mitä muut ihmiset ajattelevat minusta, enkä ole sortunut siihen nytkään. Se kun on kohtalaisen hyödytöntä pohdiskeltavaa ja jokaisella varmasti on ihan oma mielipiteensä johon vaikuttaminen on lähestulkoon mahdotonta. Minä olen minä ja jokainen olkoon minusta sitä mieltä kuin haluaa.

Mutta sitä minä olen miettinyt mitä itse ajattelen itsestäni. Millainen minä olen? Aika harvoin tulee oikeasti mietittyä itseään siltä kannalta. Sitä vaan ajattelee kaikkea muuta. Minulla on tapana unohtaa itseni ja keskittyä kaikkeen muuhun ja muihin ihmisiin, mutta ehkä joskus olisi ihan hyvä miettiä mitä itsestään ajattelee.

Itsetuntokriisin kourissa tulee ajateltua kaikenlaisia negatiivisia juttuja, kuten "kukaan ei pidä minusta", "en osaa mitään", "minusta ei koskaan tule mitään", "en ole tarpeeksi sitä ja tätä...". Tämähän on tietysti ihan paskapuhetta. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka aivan varmasti pitävät minusta. Osaan paljon asioita (kuten esimerkiksi puhdistaa tiskialtaan hajulukon, vaihtaa auton renkaat, leipoa jne.). Ja mitä minusta oikeasti pitäisi tulla? Olen onnellinen tällaisenakin.

Millaisena sitten itseni näen? No, olen kiltti, joskus liiankin. Ajattelen asioita ennen kuin päästän niitä suustani (ainakin melkein aina), usein liian pitkään. Olen päättäväinen, joka tekee minusta myös jästipään joissain asioissa. Olen taipuvainen synkkyyteen ja pidän tästä ominaisuudesta tiettyyn pisteeseen asti. Olen huolehtivainen, joka aiheuttaa minulle usein tarpeetonta stressiä etenkin tämän minun laumani kanssa. Ajattelen paljon enemmän kuin mitä minulle olisi hyväksi, mutta tykkään silti pohdiskelusta. Ulkoisesti olen omasta mielestäni lyhyt ja tavallinen. Parjaana ominaisuutenani pidän kuitenkin sitä, että jaksan yrittää yrittämisen perään, kerta toisensa jälkeen vaikka sitten päätä seinään hakaten. Kai se sitten on sinnikkyyttä.

Tarkemmin kun siis miettii, niin ehkei tässä kannata pilata hyvin alkanutta vuotta millään kriisillä. Tämä on vain ohimenevä olotila ja mahdollisesti jopa itsetutkiskelun kannalta tarpeellinen. Niin paljon on kuitenkin muuttunut, että olisi hämmästyttävää jos minäkuvassakin ei tapahtuisi jonkinlaisia muutoksia tai uudelleenjärjestelyjä.

Tällaisissa mietteissä siis mennään kohti kevättä. Pistetään nyt loppuun vielä asiaan kuuluva biisi jota olen tässä kirjoittaessanikin kuunnellut.

Niin ja hyvää naistenpäivää kaikille naisille! Muistakaa ottaa aikaa itsellennekin arjen keskellä.