Odotusta ilmassa

Tämä viikko on mennyt ihan tolkuttoman hitaasti. Voisiko jo olla perjantai, että pääsee "omenatiimin" kanssa syömään ja viettämään laatuaikaa. Lauantaina tallin väki saa jälleen ihastella suloista ääntäni, sillä minut on nakitettu kisoihin kuuluttajaksi ja "viralliseksi kuvaajaksi". Kuvia tosin porukka joutuu odottelemaan hetken, sillä lauantaina illalla käännän Mondeon nokan kohti Saarijärveä, josta palaudun takaisin maanantai-iltana.

Maanantaina minunkin elämäni hieman muuttuu. Minä saan pikkusisaruksen. Äidilleni tehdään suunniteltu sektio. Sääli etten varmaankaan pääse tuota itse toimenpidettä seuraamaan. Se olisi äärimmäisen mielenkiintoista. Pääasia kuitenkin on, että kaikki menee hyvin ja lapsi saadaan pihalle vähemmillä taisteluilla kuin minut aikanaan. Minä kun tein kaikkeni, ettei minun olisi tarvinnut syntyä.

Siran la lähestyy myös uhkaavasti. Jännittävää nähdä kumpi ehtii ensin, mutsi vai koira. Määrällisesti Sira voittaa varmasti (onneksi). Toivottavasti myös Siran kohdalla kaikki menee hyvin ja pennut ovat terveitä.

Jännittäviä aikoja on siis edessä. Mitähän tämä tuleva kesä vielä tuokaan tullessaan?

Ensimmäinen videopostaus

Ponini Mramor (eli kavereiden kesken "Poni") ei olekaan pahemmin päässyt loistamaan blogissani, joten nyt on aika päästää sekin "ääneen". Puuhastelimme tänään kaikkea hauskaa maneesissa ja tässä pari lyhyttä videopätkää.

Tämähän luonnollisesti päättyi huonosti... Minun hattuni oli maassa ja allekirjoittanut jahtasi Ponia, joka kirmasi pitkin maneesia iPhonen kuulokkeet suussaan... Siitä tapahtumasta ei valitettavasti ole materiaalia.

Uteliaisuus ei kuulu Ponin luonteenpiirteisiin...



Älykkyys on synnynnäistä...

Hitaasti, mutta varmasti

Asiat näyttäisivät nytkähtelevän eteenpäin. Tänään pitäisi töiden jälkeen kurvata pankkiin siirtämään vuokratakuut oikealle tilille, napata tosite matkaan ja sen jälkeen odotella, että koska tuo eilen "tilaamani" luottotiedoista kertova dokumentti suvaitsee saapua. Pikkuhiljaa alkaa muutto siis lähestyä. En jaksaisi odottaa.

Suurimpaan tuskaan olen selannut läpi huonekaluliikkeiden sivuja. Tarvitsisin vielä ainakin hyllystön ja sohvapöydän, sekä jotain muuta pikkusälää, kuten tekstiilejä jne. Minulla on yllättävän kallis maku. Miksi ihmeessä juuri se hienoin sohvapöytä on se kallein? Joutunen siis turvautumaan Ikeaan hankitoja tehdessäni., jotta pääsisin edes hieman halvemmalla. Sielläkin näytti olevan ihan kohtuullisia vaihtoehtoja ja ainakin pikaisella vilauksella juuri sellainen hyllykköratkaisu minkä haluan olohuoneeseeni.

Näillä tiedoilla olohuoneestani tulee valko-musta-pinkki ja makuuhuoneestani valko-musta-violetti (nämä suunnitelmat ehtivät varmasti muuttua vielä monta kertaa matkalla). Kiitos Katrin, minulla on valtavasti ihastuttavia koriste-esineitä, seinähyllyjä ja -koukkuja, jotka eivät ole vanhassa asunnossa päässeet oikeuksiinsa, mutta nyt ne sopivat kuvaan täydellisesti. Ainoaksi ongelmaksi näyttäisi muodostuvan sohvaa vastapäätä oleva tila (ikkuna). Normaalit ihmiset laittaisivat sinne nätin TV-tason ja sen jumalattoman lättätelkkarin, mutta koska minä en omista TV:tä, en tiedä mitä sinne tunkisin. Varmaan koirien pedit. Toisaalta, se olisi myös järkevää kuvaustreenailujen kannalta, sillä siihen voisi aina tarvittaessa sitten virittää valot ja taustat... No, sen näkee sitten.

En MILLÄÄN malttaisi odottaa, että pääsen muuttamaan ja puuhastelemaan sisustuksen parissa. Kaikki on niin selkeänä mielessä (paitsi tuo yksi tilankäyttöongelma ja "hankinko mustat, korkeat jalkalistat" -ongelma), että tahtoisin jo pian päästä toteuttamaan visioitani. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua vaivaa sisustuskuume. Minusta on hivenen huolestuttavaa, että minun viimeiset ajatukseni ennen nukkumaan menoa ovat koskeneet jalkalistoja ja mattoja... Luultavasti (onneksi) tämä on kuitenkin ohimenevä ilmiö.

Kuvia kämpästä saatte aivan takuulla heti kun saan sen edustuskuntoon (ja ystäville tiedoksi, että tuparit järjestän kyllä niin pian kuin mahdollista). Saatte sitten kertoa olenko onnistunut sisustuksen kanssa vai en. =D

Minä ja viralliset dokumentit, osa "en edes jaksa laskea"

Onko tämä enää tottakaan? Taidan ihan oikeasti tarvita jonkun, joka hoitaa kaikki viralliset asiat minun puolestani. Nämä "paperihommat" ei vain sovi mulle.

Tänään piti taas hoitaa virallisia asioita. Tarvitsin todistuksen luottotietojeni puhtaudesta vuokrasopimusta varten, joten reippaana tyttönä soitin ulosoton tädille saadakseni tarvittavan lappusen. Ehdin kertoa kuka olen ja mitä asiani koskeen, kun tämä erittäin huonotuuliselta kuulostava täti alkaa paasata minulle, että minulla ON merkintä luottotiedoissani. Hetken aikaa sain etsiä hengitysrefleksiäni uudelleen. Että mitä? Minulla? Kysyin, että miksen minä ole saanut tästä mitään informaatiota ja tästähän täti vallan villiintyi ja kovaan ääneen kertoi, että ihan varmasti olen saanut, asia on laitettu vireille vuosi sitten. Ahaa... Vai niin. Muuten hyvä, mutten koskaan ole ollut tämän firman asiakas, jota tämä häiriömerkintä koski.

Yritin sitten varovasti kysellä, että onkohan nyt ihan oikean ihmisen tiedot auki. Täti tuhahtaa, että kyllä tämä asia nyt näin on. Sitten tulee hetken hiljaista ja seuraavassa hetkessä saan saarnan siinä, että AINA pitää sanoa henkilötunnus. Olisin toki kertonut, jos olisin ehtinyt ja jos sitä olisi kysytty. Toki se on minun vikani, ettei ko henkilö huomannut kysyä tunnaria vaan päätti luottaa kristallipalloonsa. (varmaan katsoi niitä tietoja, mitkä sattui olemaan ruudulla auki...) Mitään pahoitteluja en saanut, ainoastaan toteamuksen "Olin ihan varma, että olet meidän rekisterissä". Anteeksi nyt vaan, mutta kuuleeko sen äänestä?

Että näin taas. Haluaako joku alkaa hoitaa näitä mun virallisia paperiasioita mun puolesta? Josko nämä asiat muiden käsien kautta sujuisivat jouhevammin. Minulla täytyy olla joku ominaishaju/äänentaajuus/ tai joku muu vastaava, mikä aiheuttaa tällaista, sillä eihän tämä ole normaalia enää. Toki tämä on alkanut jo ihan alkumetreiltä, sillä minun syntymääni koskevat dokumentit ovat myös mystisesti kadonneet, että eipä kai auta kuin alistua tältä osin kohtaloonsa. =D

Koiratonta elämää edessä

 

Nyt se Sira sitten lähti kasvattajan hellään huomaan viimeistelemään pentujaan. Ei siis enää pitkä aika, että minun pieni risupartani pyöräyttää maailmaan lauman uusia risupartoja (jotka kyllä pienenä muistuttavat enemmän vessaharjoja hampailla, kuin uljaita suursnautsereita). Vähän oli haikea fiilis luovuttaa Sira, mutta onneksi tiedän sen olevan Outin luona erinomaisessa hoidossa. Ikävähän sitä tietenkin tulee, mutta on tämä silti sen arvoista. 

Nyt vaan kaikki peukalot ja isovarpaat pystyy, että kaikki menee niinkuin kuuluukin. =) 

"Sähän tiedät miten hyvä tuuri mulla on..."

"...näissä paperiasioissa..." Aina hyvä aloitus puhelulle. Tänään sain taas elävän todisteen tästä uskomattomasta tuuristani. Ostin tässä hiljattain itselleni auton, aivan ihanan mustan Mondeon, ja luonnollisesti kävin siirtämässä sen katsastuskonttorilla omiin nimiini ja laitoin samalla vakuutukset kuntoon. No, tänään vakuutussopimukset tulivat postissa. Vakuutusyhtiö oli ystävällisesti päättänyt, että minun Mondeoni on minun exäni auto, vaikkei hänen nimeään missään papereissa lue. Kiva... Kiitti... En ilmeisesti saa omistaa autoa...

Kenelle muulle on käynyt näin? Tämä on toki vain yksi esimerkki. Minun tapauksessani lähes poikkeuksetta kaikki viralliset paperit katoavat tai unohtavat jonnekin viraston pöydälle tai viraston täti unohtaa laittaa ruksin johonkin ruutuun tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu. Mutta uskokaa tai älkää, koska tällainen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, tähänkin tottuu.

Tällaista tänään... Mitähän huomenna...

Kultainennoutaja Otto

Luksuspäivä. Ensin autosta puhkesi rengas (taas), Ponilta oli kengät miten sattuu (sain leikkiä kengittäjää ja irrottaa kaikki kengät. Selkä kiittää...) ja kamerani onnistui aiheuttamaan minulle slaagin hetkellisellä tilttaamisella. Hiki pukkasi pintaan kun mikään nappula ei toiminut. Onneksi muutama on/off -napsautus teki jälleen ihmeitä.

Tämän päiväinen mallini oli kuitenkin sen verran upea, että kaikki päivän epäonniset tapahtumat unohtuivat. Minun on jo pitkään pitänyt kuvata ystäväni Heidin kuvankaunista kultaistanoutajaa Ottoa, mutta vasta tänään sain vihdoin aikaiseksi raahata kameran mukaan kahvittelureissulle. Se ehdottomasti kannatti. Hienoja koiria on aina ilo kuvata. =)

 Otto