Ihmisviha

Se tunne, kun muistat jälleen mikä tässä maailmassa on pielessä: ihmiset. Allekirjoittanutta alkaa nyt suututtaa ihan tosissaan kanssaeläjien pahuus ja idiotismi. Miksi, oi miksi, tuntuu siltä, että kaikkien perimmäinen tarkoitus on vain hankkia itselleen hyöty ja polkea muut jalkoihinsa? Miksi ei välitetä tasan tippaakaan siitä, millaisia kärsimyksiä (henkisiä tai fyysisiä) muille aiheutetaan?

Minut on kasvatettu siihen, että pitää olla hyvä ihminen, aina ja kaikille, ja että paha saa aina palkkansa. Joo, niin näyttää saavan. Pahoista ihmisistä tulee menestyviä ja rikkaita paskiaisia, jotka käyttävät häikäilemättä hyväkseen niitä, jotka yrittävät elää täällä kaikkien normien ja hyvien tapojen mukaan. Joskus nuorempana (ja huomattavasti naivinpana) luulin, että tuo vanhan kansan sanonta liittyy jollaintavalla oikeudenmukaisuuteen, mutta mitä ilmeisimminkin erehdyin. Taas. Onneksi kuitenkin elämä on opettanut sen verran, että hyvät ihmiset ovat uhanalainen laji ja lähtökohtaisesti skeptinen suhtautuminen ihmisiin on ainoa oikea lähestymistapa.

Samasta syystä kuin muitakin ihmisiä, vihaan myös itseäni. En minäkään mikään enkeli ole. Kyllä se sädekehä on minultakin pudonnut kaulalle jo hyvän aikaa sitten. Viimeksi eilen oma "pimeä puoleni" käväisi näyttäytymässä. Ihmisvihani multihuipentumaa saavutellessani huomasin, että tulen kovin levotomaksi hyvin omituisista asioista. Samalla toki vihaiseksi, turhautuneeksi ja ahdistuneeksi, mutta myös levottomaksi. Tavallaan jopa pidin siitä fiiliksestä, siitä kovinkin alkukantaisesta raivosta joka löi lieskaa sieluni syövereissä. Samalla se oli myös hyvin pelottavaa ja todisti sen, että olen yhtälailla oman vihani kohdepiirissä kuin kaikki muutkin.

Mikähän tähän olotilaan auttaisi? Fiilis on tällähetkellä yhtä hyväntuulinen kuin leijonalla jonka päälle heitellään pieniä kiviä korkean aidan takaa. Tunnen itseni turhaksi, riittämättömäksi ja kaikinpuolin kurjaksi ihmiseksi kaiken sen inhon ja raivon keskellä joka on mieleni vallannut. Äärimmäisen turhauttavaa. Joskus, kuten nyt, toivoisin, että omat tunteensa ja ajatuksensa voisi deletoida.

Koska piirtolevyni ei suostunut eilen yhteistyöhön kanssani, kaivelin vähän vanhoja piirroksia ja löysin kuin löysinkin tähän postaukseen sopivan kuvan. Samaan sarjaan menee loppuun linkitetty, uskomattoman upea, biisi, joka sopii tähän hetkeen kuin nyrkki silmään. (Eikä videossakaan tässätapauksessa ole moittimista vaikka fanivideo onkin.)

"Ooh, his blood rushed somewhere silent
Ooh, his words just disappeared
He was fragile and sometimes I liked that
I've got his blood on my hands
And my hands in a trap"

~Kacy Crowley - Blood~