Unia... jälleen

Monta yötä putkeen on taas vierähtänyt saman unen parissa. Jokainen uni alkaa samoin: Kuljen pimeässä metsässä pukeutuneena vahvasti fantasiamaailmasävytteisiin vaatteisiin (nämä vaihtelevat hieman unesta toiseen). Minua pelottaa ja tunnen suurta epävarmuutta reitistäni. Sitten, jostain metsän uumenista kuuluu raskasta hengitystä. Se on niin voimakasta, etten aluksi edes ymmärrä sitä hengitykseksi. Samassa näen heikkoa valoa, joka ilmestyy hetkeksi ja katoaa ilmestyäkseen hetken kuluttua uudestaan.

Lähden juoksemaan ääntä ja valoa kohti. Hengityksen ääni voimistuu koko ajan ja siihen sekoittuu rohisevia äännähdyksiä jotka kuulostavat minun korvissani surullisilta. Pysähdyn suuren puun taakse ja nojaan selkäni sitä vasten. Sydämeni hakkaa hurjasti, lähinnä pelosta. Varoen vilkaisen puun toiselle puolelle. Sydämeni tuntuu pysähtyvän äkisti. Siellä, keskellä metsäaukeaa makaa valtavan suuri musta lohikäärme. Se on yltäpäältä veressä ja täynnä uusia ja vanhoja, syviä, haavoja. Se on sidottu paksuin ketjuin läheisiin puihin ja maahan hakattuihin rautavaarnoihin jaloistaa, hännästään ja kaulastaan. Suuri eläin oli taistellut kovasti vastaan, sillä jokainen ketju oli pureutunut sen ihoon.

Lähestyn mustaa lohikäärmettä hitaasti ja puhun sille hiljaa. Havaittuaan minut, se karjaisee hurjasti, aloittaa uudelleen turhan rimpuilunsa ja syöksee tulta osumatta kuitenkaan minuun. Se on kauhuissaan, aivan kuten minäkin. Sydän takoen pysähdyn sen eteen. Niin lähelle, että se olisi helposti pystynyt haukata minut yhdellä suupalalla kitaansa, mutta se ei tee niin. Hyvin varoen, pitkän maanittelun jälkeen se laskee suuren päänsä alas ja haistelee minua. Seison hiljaa paikoillani vaikka lohikäärmeen kuuma hengitys polttelee ihollani. Hetken annan sen vain tutkia minua, kunnes nostan hiljaa käteni. Lohikääre karjaisee jälleen ja nostaa päänsä korkeuksiin. Sieltä se katselee minua epäluuloisesti vihertävillä silmillään. Seison edelleen paikoillani, käsi kohotettuna ja juttelen lohikäärmeelle hiljaa. Tajuan sen pelkäävän enemmän minua kuin minä sitä. Varoen, edelleen epäluuloisena se laskee uudelleen päänsä lähelle kättäni, muttei anna koskettaa.

Lähden kävelemään kohti lohikäärmeen kaulalla riippuvaa kettinkiä ja siinä kiiltelevää lukkoa. Katselen ympärilleni tuntien koko ajan lohikäärmeen silmien seuraavan minua. Yritän etsiä avainta, jolla saisin lukon auki, mutten näe sellaista missään. Suuri eläin päästää minut lähelleen ja yritän keksiä keinon vapauttaa se. Toivottomuus ja turhautuminen iskevät kuin terävä veitsi. En saisi lukkoja auki. Sitten teen viimeisen epätoivoisen yrityksen. Repäisen ketjun kaulastani ja kokeilen sopivatko kaulassani riippuvat avaimet lukkoon. Käännän avainta ja kuulen napsauksen. Kuin hidastetussa filmissä ketju ja lukko valahtavat maahan. Riennän kiireesti kohti lohikäärmeen takajalkoja ja häntää, joihin loput ketjut on kiinnitetty. Kaikki aukeavat.

Lohikäärme on vapaa. Se ei kuitenkaan liiku, se ei ymmärrä olevansa vapaa. Kierrän taas sen eteen. Nyt se laskee päänsä aivan minun silmieni tasolle ja katsoo minua kummissaan. Se ei ymmärrä miksi en satuttanutkaan sitä. Se näytti kysyvän enkön aio lyödä ja huutaa, tuottaa tuskaa. Ojennan jälleen käteni ja nyt saan koskettaa sen suomuista otsaa. Lohikäärme ummistaa silmänsä ja huokaa. Minä hymyilen ja lasken käteni. Musta lohikäärme painautuu makuulle maata vasten. Hetkeäkään epäröimättä kipuan sen selkään. Silitän sen suomuista nahkaa ja kuiskaan "Lennä. Olet vapaa.". Se levittää suuret mustat siipensä ja ponnistaa ilmaan. Ennen kuin huomaankaan, liidämme tähtikirkkaalla taivaalla.

Tähän mennessä olemme pysähtyneet Eiffel-torniin ihailemaan Pariisin valoja, liidelleen Vapauden patsaan ympärillä, seurailleet Kiinan muurin mutkittelevaa reittiä, katselleet valaiden vaellusta ja lentäneet läpi tulivuoresta purkautuvan tuhkan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin jopa odotan yötä, sillä silloin, silloin me seikkailemme ja näemme maailmaa yhdessä. Minä ja musta, verinen ja hakattu, lohikäärmeeni.