sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Uni

Viimeyönä näin unta, josta herätessäni olin hetken aikaa aivan pihalla ajasta ja paikasta. Kesti tovi ennen kuin tajusin missä olin ja ettei uni ollut todellinen. Jäin miettimään pitkäksi aikaa tätä unta kattoon tuijottaen.

Kävelin metsässä kamera kaulassa. Uskollinen Canonini painoi ihan jumalattoman paljon. Niskaani särki. Kiipesin rinnettä hikipisaroiden valuessa otsallani. Tunsin aluskasvillisuuden raapivan jalkojani ja haistoin veren, jota tihkui pohkeideni pienistä haavoista. Vihdoin, väsyneenä, mutta innokkaana pääsin mäen huipulle. Näkymä oli henkeäsalpaava. Olin saapunut niitylle jota jatkui silmänkantamattomiin. Peurat laidunsivat vain muutaman metrin päässä minusta. Laskeuduin toisen polveni varaan ja etsin nuo upeat eläimet kamerani tähtäimeen. Suuri urospeura nosti päänsä ja katsoi minua. Se oli niin kaunis suurine silmineen, että sydämeni tuntui pysähtyvän sen katselusta.

Sitten kuulin tutun huudon. Katsoin taivaalle ja näin suunnattoman suuren valkopäämerikotkan liitelevän majesteetillisesti yläpuolellani. Tähtäsin sitä kamerallani ja yritin saada siitä kuvaa, mutta kamerani ei suostunut yhteistyöhön. Kotka laskeutui alemmas ja alemmas. Viimein sen jalat koskettivat maata. se seisoi edessäni ja katseli minua pää kallellaan. En pelännyt sitä, vaan astuin askeleen lähemmäksi. Kurotin käteni sitä kohti koskettaakseni, mutta se levitti siipensä, rääkäisi ja nousi uudelleen lentoon. "Odota!", minä huusin, vaikka tiesin ettei lintu pysähtyisi. Hetkeäkään miettimättä heitin kameran kaulastani ja lähdin juoksemaan kotkan perään. Juoksin ja juoksin kunnes huomasin kotkan  hidastavan ja siirtyvän rinnalleni. Se katsoi minua ja tiesin, etten voisi lakata juoksemasta. Siinä me liidimme läpi niityn, minä ja kotka.

Äkkiä kotka syöksyi ylöspäin. Minä hidastin juoksuani ja pysähdyin. Seisoin pienen rautaportin edessä. Portin takana oli pitkän polun päässä pieni talo. Katselin maisemaa ihmeissäni. Missä olin? Kotka liiteli talon yllä. katsoin porttia. Sen lukossa oli pieni avain. Ojensin käteni tarttuakseni siihen, mutta epäröin. Katselin ympärilleni tuntien itseni tunkeilijaksi. Suljin silmäni ja rohkaisin mieleni. Tartuin vapisevin sormin avaimeen ja käänsin sitä. Vanha lukko narahti ja minä heräsin.

Inhoan näitä unia, mitä näkiessä et tiedä uneksivasi, mutta herättyäsi ihmettelet kuinka saatoit olla niin tyhmä, että kuvittelit sen olevan totta. Nämä unet jäävät joka kerta vaivaamaan mieltä ja väkisin sitä pohtii, mitä alitajunta oikein haluaa viestittää. Se, mikä minua eniten unessa vaivaa on, että hylkäsin sen ainoan asian mistä en todellisuudessa koskaan luopuisi: kamerani. Unien maailma on mysteeri...


Loppuun vielä kuva joutsenesta vaikkei tätä lajia unessani esiintynytkään. Muistan elävästi kuinka kovasti pelkäsin ottaessani näitä kuvia. (Minulla on lintukammo). Käteni vapisivat ja sydämeni jyskytti kauhusta, mutta uskalsin silti ja olen erittäin ylpeä itsestäni.

Jukka Vähälummukan mallina

Pääsin itse vaihtelun vuoksi kuvauskohteeksi. Kavereiden jeesiminen valotreeneissä on ollut todella mukavaa ja opettavaista tässä vuosien varrella.  Näkee maailmaa vähän molemmilta puolilta kameraa.

Tälläkertaa kameran takana oli ystäväni Jukka Vähälummukka, joka opiskelee parhaillaan valokuvausta ja tarvitsi mallin koulutehtävää varten. Pystytimme studion Jukkiksen olohuoneeseen ja kuvasimme kaksi erilaista settiä; kahdella eri asulla ja kahdella eri valaistuksella. Tunnelma oli hyvä ja rento, vaikka minua jostain syystä jännittikin todella kovasti ennen kuvauksia. En edes muista koska minua olisi viimeksi jännittänyt kuvattavana oleminen. Kiitos Jukkikselle hauskasta kuvausillasta ja hienoista kuvista! Facebook profiilini kaipasikin uutta profiilikuvaa. ^^


Jukan edesottamuksia voitte tarkastella näistä osoitteista:
http://www.vahalummukka.net/
http://vahalummukka.blogspot.com/
Samurai
 

Candy Girl


Doll


  Tämän postauksen lisänä voisin kirjoittaa hieman tästä ns "malleilusta". Vaikka tämä onkin vain tällaista pientä harrastelua ja huvittelua, jotain on silti jäänyt käteenkin. Kuvaukset ovat yleisesti ottaen todella raskaita sekä henkisesti, että fyysisesti. Osa kuvaajista ovat hyvinkin vaativia, eikä kukaan tahdo kuvata hankalaa mallia. Glamour ja prinsessaunelmat ovat kaukana tästä puuhasta. Joskus kuvaukset venyvät useisiin tunteihin, asusteet ovat hankalia ja poseeraukset fyysisesti raskaita.

Mallin tulisi aina olla tilanteen tasalla ja osata lukea kuvaajaa. Joskus ajatustenlukutaito tulisi tarpeeseen. Mitä paremmin osaa lukea toista ihmistä, sitä helpompaa mallina oleminen on. Parhaimmassa tapauksessa malli ja kuvaaja pystyvät tekemään saumatonta yhteistyötä ilman ongelmia, mutta läheskään aina kemiat eivät niin hyvin kohtaa. Uuden kuvaajan kanssa työskentelyssä on aina omat haastensa. Itselleni on osunut vain mukavia ja ns "helppoja" kuvaajia. Jokaiset kuvaukset ovat olleet miellyttäviä ja lopputulokset hyviä. Aina näin ei todellakaan ole.

Ulkonäköpaineet tulevat malleille ja malleilua harrastaville todella nopeasti eteen. Olen itsekin usein katsonut itseäni peilistä ja miettinyt, että "ei h*lvetti", mutta onneksi en tee tätä elääkseni. Siihen minusta ei olisi (ei fyysisesti, eikä ainakaan henkisesti). Nostan kyllä hattua jokaiselle, joka mallimaailmassa kestää mukana, etenkin niille jotka tekevät tätä työkseen. Kenenkään ei kuitenkaan tämän homman takia tulisi näännyttää itseään nälkään, tai treenata kuin hullu. Se on yksinkertaisesti typerää.

Parhaimmat kuvaukset ovat olleet sellaisia, minne olen ajanut törkeää ylinopeutta, ilmoittanut tulevani muutaman minuutin myöhässä (enkä kuitekaan ole myöhästynyt), juossut jumalattoman painava Ikea-kassi olalla pitkin kaupunkia, vaihtanut pikana vaatteet, kipittänyt kameran eteen, muutama pose ja max puolentoista tunnin jälkeen olen jo matkalla kotiin tietämättä mikä minuun oikein iski. Tosin nämä reissut ovat olleet myös kaikista raskaimpia; joka kerta minulla on ollut jalat maitohapoilla ja aivot ihan finaalissa. Yleensä tosin kuvaukset ovat kestäneet huomattavasti kauemmin ja aikataulu on ollut väljempi. Tuo esimerkkini on kuitenkin melko lähellä sitä sykettä millä tätä hommaa kuuluisi tehdä. Siinä ei paljon ehdi haaveilla, mutta hauskaa se on silti.

Mitä haluaisin sanoa niille, jotka haaveilevat malleilusta... Hmm. Vaikea kysymys sinänsä. Ensimmäinen asia on itsetunto. Jokainen kuva ei ole hyvä, eikä jokainen kuvauskeikka mene putkeen. Itsetunnon on kestettävä tällaiset takaiskut sekä luonnollisesti kritiikki, jota takuulla tulee mikäli kuvasi on jossain esillä (vaikka sitten vain facebookissa). Kameran edessä olemisesta täytyy osata nauttia. 
Itselläni siihen meni hetki ja edelleen inhoan kuvien räpsijöitä esim juhlissa. Studiovaloissa tilanne on eri. Siellä nautin hommasta aidosti.

Pitää myös olla valmis tekemään kovasti töitä ja joskus jopa kestämään hyvinkin epämiellyttäviä olosuhteita (esim kylmyyttä, kuumuutta, sadetta, lihaskipuja, rakkoa kantapäässä...), sekä kiirettä. Täytyy pystyä tsemppaamaan itsestään 110% irti, vaikka kuinka ottaisi aivoon. Mallimaailmassa diivailulle ei oikeasti ole tilaa.
 
Jos on valmis kestämään kaikki vaatimukset ja paineet, ja haluaa silti mukaan malleilun maailmaan, tärkeintä on uskoa itseensä. Jos et itse usko, ei usko kukaan muukaan. Ja jokatapauksessa, kuten eräs vaateketju jaksaa mainostaa, jokainenhan on "oman elämänsä supermalli". =)

Loppuun vielä suuret kiitokset minua kuvanneille kuvaajille; Jukkikselle, Jarmolle, Qummalle, Karelille, Raulille ja Mikelle. Olette kaikki huipputyyppejä ja teidän kanssanne on ollut ilo kuvailla. ^^

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Ilman hauskaakin voi olla viiniä...

Vai oliko se toisinpäin? En tiedä, en muista. Eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Koska asiat eivät koskaan mene niinkuin voisi toivoa, päätin tehdä sen ainoan asian mikä ei muutu koskaan: mennä Saarijärvellä baariin. Tiedän jo ennakkoon kuinka ilta tulee etenemään ja mitä tulee tapahtumaan: ei tasan mitään. Pari lasia hyvää viiniä pohjiksi, naama kuosiin ja Iken kanssa nokka kohti "keskustaa". Pari baaria läpi, takaisin Iken kämpille karmit kaulassa ja aamulla vuosisadan krapula tai vaihtoehtoisesti ekan baarin jälkeen kämpille, rojahdus vanhalle kunnon pinkille nahkasohvalle, unta kuulaan ja aamulla armoton vitutus.

Kummin vaan, varmasti mukaan mahtuu paljon hauskaakin. Iken kanssa ei koskaan ole tylsää. Enkä usko, että tämäkään ilta tekee poikkeuksen sääntöön. Ei, vaikken varsinaisesti biletystuulella olekaan. Hauskaa on ollut jo tähän mennessä. Olen onnesta soikeana leikkinyt iPhonen kameralla ja ottanut turhia ja typeriä kuvia Ikestä ja itsestäni. Jotain kivaa kai sitä pitää olla ja lapsi on onnellinen kun sillä on lelu millä leikkiä. =D

Kyytiä venaillessani voisin jakaa teille pari typerää kuvaa.


Hmmm... Mikähän juttu mahtoi olla noin hyvä... Ike, toi sun ilme on ihan priceless. ^^


No joo... Tämä oli vaihteeksi tällainen turha fiilistelypostaus. Merkityksetön, mutta tulipa tehtyä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Unelmia ja haavekuvia

Kaikilla meillä on varmasti jotain unelmia ja haaveita. Jotkut niistä ovat hyvin pieniä ja helposti saavutettavia, kun taas osa suuria, suorastaan mahdottomia. Newsflash: mikään ei ole mahdotonta. Ihminen pystyy mihin tahansa jos vain haluaa tarpeeksi. No okei, teleportaatio ei valitettavasti ole mahdollista nyt, eikä todennäköisesti kovinkaan läheisessä tulevaisuudessa. Sinänsä sääli, sillä se olisi äärimmäisen hyödyllinen asia.

Mistä minä unelmoin? Niin, minulla on paljon unelmia ja haaveita. Osa niistä todella suuri, mutta suurinosa pienen pieniä. Tällähetkellä suurin unelmani on päästä muuttamaan uuteen kämppään. Laittaa se nätiksi, juuri minunnäköisekseni. Kaikki suunnitelmat on jo valmiiksi tehtynä. Vielä pitäisi tehdä jotain hankintoja, mutta ne ehtii tehdä lähempänä ajankohtana. Jos hyvin käy, ensi kuun alussa tämä pieni unelma käy toteen.

Haaveilen myös, että minusta joskus tulisi jotain. En vielä tiedä mitä, mutta jotain kuitenkin. En tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona. olen ehtinyt tehdä elämässäni jo kaikenlaista, niin työelämässä, kuin vapaa-aikanakin. Mieleni on avoin uusille mahdollisuuksille. Nykyisestä työstäni pidän, koska se on sopivan haastavaa ja monipuolista. Kestää kauan ennen kuin voin sanoa osaavani tämän. Olisi myös mahtavaa päästä kouluttautumaan, kehittämään itseään. Yksi suurimpia haaveitani on olla hyvä jossain.

Unelmoin myös hienosta autosta. Itseasiassa yhdestä tietystä autosta, uskomattoman ihanasta Pontiac Firebirdistä. Minulla ei koskaan tule olemaan siihen varaa, mutta haaveillahan saa aina. Autolla ajaminen on aina ollut minulle hyvin mieluisaa, tällä autolla se on suorastaan taivaallista. Kaikki huolet ja murheet katoavat samaa tahtia kuin maisemat vaihtuvat. Se tunne, kun moottori jylisee ja hiukset pyyhkivät kasvojani lämpimässä kesäillassa on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Pontiacilla ajaminen on ehdottomasti parasta, mitä voi tehdä vaatteet päällä.

Mikä on sitten on suurin haaveeni, kaikista kaukaisin unelmani? Se saattaa joillekin olla itsestään selvyys, asia, josta haaveilu tuntuu kummalliselta ja vieraalta, mutta minulle se on jotain jota suunnattomasti kaipaan. Haaveilen siitä tunteesta, että kuulun jonnekin. Haluaisin tuntea olevani kotona. Paikassa ja ajassa, jossa voisin sulkea silmäni ja hengittää, unohtaa maailman paino. Missä se paikka on? Miltä se tuntuu? Sen tahtoisin tietää ja siitä unelmoin.

Yksi unieni kohde: Pontiac Firebird 


Tämä kuva on itseasiassa ensimmäinen koskaan ottamani kuva autosta. En ole oikein vieläkään sinut "ei elävien" kohteiden kuvaamisen kanssa. Minusta on paljon helpompaa kuvata asioita, jotka hengittävät. Tätäkin kuvauksen lajia pitäisi päästä tänä kesänä harjoittelemaan hieman enemmän. Siinä taas yksi tavoite, välietappi kohti unelmien toteutumista.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Odottamista odottamisen perään

Elämän kulku on hassu asia. Välillä tuntuu siltä, että tapahtumat kiitävät eteenpäin kilpa-auton lailla, kun taas välillä kaikki tuntuu seisahtuneen. Juuri nyt minun elämäni näyttäisi olevan varikolla. Kaikki tuntuu pysähtyneen paikoilleen. Jokainen tunti tuntuu kummallisen pitkältä, mutta silti tuntuu, että seuraava tunti on jälleen uusi ja tuntematon.

Minusta tuntuu, että elämäni on pelkkää odottamista. En edes tarkalleen tiedä, mitä odotan. Toki konkreettisia asioita, kuten uusi asunto, Siran pennut, uudet kengät jne, mutta myös sieluni tuntuu olevan pysähtyneessä tilassa. Omituinen tunne. Oikeastaan aika pelottava. Vähän niinkuin huomista ei tulisikaan, vaikka tiedän sen tulevan ja jopa odotan sitä, joka päivä.

Odottelen myös inspiraatiota ja aikaa tehdä jotain luovaa ja mukavaa. Päässä olisi taas jumalattomasti ideoita, mutten vaan saa niitä ulos. No, kengät pitää ainakin kuvata kunhan ne saapuvat. Sen verran hienot popottimet kolahtaa postiluukusta lähitulevaisuudessa, että niistä on saatava kunnon kuva. Ehkä kaikki muutkin asiat pian alkavat sujua eteenpäin. En pidä odottamisesta, se ei sovi minulle. Ainakaan tällaisina annoksina kerrallaan.

Laitanpa tähän loppuun kuvan kuusta. Kuu on kaunis asia. Yksi niistä harvoista kauniista asioista, jotka ovat pysyviä. Vaikkakin täysikuu tietää minulle lähes poikkeuksetta unettomia öitä, nautin sen katselusta joka kerta yhtä paljon. Sen katsominen rauhoittaa mieltäni.


torstai 7. huhtikuuta 2011

Siran ultra

Tänään oli vihdoinkin se päivä, jolloin sain viedä Siran ultrattavaksi. Jännitys oli melkoinen kun aika alkoi lähestyä. Kauaa ei tarvinnutkaan sitten eläinlääkärissä jännittää. Pentuja ei paljon tarvinnut etsiä. Samantien kun uä-anturi oli Siran mahaa vasten, ruutuun ilmestyi sikiö. Ja niitähän sitten riitti. Eläinlääkärin mukaan ihan mukavan kokoinen pentue tulossa, mutta tarkkaa määrää ei pysty sanomaan. Mun pikku-Sira on nyt sitten virallisesti "mamma-koira".

Kyllä siinä meinasi emäntäkin hieman herkistyä kun mamma-koiran alivuokralaisia ruudulta katseli. Tärisevin käsin onnistuin yhden kuvankin ruudusta nappaamaan.

Alivuokralaisia


sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Muutoksen tuulia osa I

Kevät on tuonut uusia tuulia elämääni. Tilanne on lyhykäisyydessään se, että etsin itselleni omaa kotia. Tämä prosessi tuntuu harvinaisen turhauttavalta. Nykyään asunnot ovat törkeän kalliita tai sitten niissä on jotain pahasti vialla. Ehkäpä se "unelmakoti" löytyy vielä minullekin. Joskus... Huomenna aion soittaa yhdestä oikein kivasta kämpästä ja toivon todella saavani sen.

Tämän viikonlopun olen ahkeroinut tavarapaljouden karsimiseksi. Kuinka ihmeessä ihmiselle voi kertyä niin rutosti turhaa tavaraa?! Päätin aloittaa homman niistä "henkisesti vaikeimmista", eli kengistä ja vaatteista. Kaksi jätesäkillistä menee roskiin ja yksi jätesäkillinen parempia vaatteita lähti kaverin matkaan. Silti tuntuu, etteivät kaapit näytä yhtään tyhjemmiltä. (Silti minulla ei ole ikinä mitään kivaa päällepantavaa... Kummallista....) Kenkiä heitin pois 10 paria. Olen ylpeä itsestäni! Koville se otti, mutta pystyin siihen! =)

Muuttoon liittyviä postauksia tulee taatusti lisää... Mahdollisesti jopa yksi sisustuspostaus sitten kun saan tavarat uudessa kämpässä paikoilleen (missä se uusi kämppä ikinä onkaan). Yrittäkää siis kestää. =D

Lopuksi haluan kiittää ystävääni Mainaa ja kummipoikaani Aleksia, jotka kävivät auttamassa minua vaatekasojen kanssa tänään. Piristitte kovasti päivääni. <3

Tässä pari kuvaa kummipojastani, sekä rakkaasta Sirastani. Näin meillä. =D

Pieni ja iso

Mitä isot edellä...

 Lapsi halusi häkkiin, joten lapsi laitettiin häkkiin...

Sira ei oikein tajunnut miksi hänen häkissään oli lapsi.


(Kuvat on otettu kännykällä, eivätkä kohteet (lue: Aleksi) olleet sekuntiakaan paikallaan, joten pahoittelen laatua, tai lähinnä sen puuttumista...)