maanantai 23. huhtikuuta 2012

Ai ny vai?

Hannu sai idean, kysyin koska toteutetaan ja Hannu sanoi laittavansa jo kenkiä jalkaan. Koska minulla oli harvinaisen tylsää, eivätkä kuvat vaatineet kovin kummoista valmistelua, lähdin mukaan. Näinkin voi ilmeisesti suunnitella kuvaukset. Valaistuksen mietin siinä samalla kun tuskastelin missä mun shortsit mahtaa olla. (Ne löytyivät lopulta sukkalaatikosta...)

Musta tuntuu että nämä keväät on sellaista aikaa, etten pääse itse juurikaan kuvaamaan, mutta valohoitoa saan kyllä. Toisaalta photarinäpyttely ja kuvien suunnittelu ovat nekin ihan tervetullutta harjoitusta vaikkei varsinaisia kuvia pääsisikään räiskimään.

No, josko tässä olisi nyt hetkeksi katsottu meikäläisen naamaa riittävästi ja saisin vaihtelun vuoksi kuvata itsekin jotain. Ainakin yhdet koirakuvat pitäisi lähipäivinä ottaa ja tiedä vaikka jotain muutakin hauskaa tulisi mieleen.

Infoa kuvista:

Kuvat: Hannu
Malli: minä
Edit: minä

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

I'm Heidi...

...and I will be your photographer tonight.
© Hannu

Jännittävää miten esineestä voi tulla osa identiteettiä. Kamera on osa minun elämääni, persoonaani, se on minulle melkein kuin perheenjäsen. Pikkuinen Caanonini on palvellut minua uskollisesti jo viisi vuotta (melko tarkasti itseasiassa). On ollut lähes syntiä, ettei minusta ja uskollisesta elämänkumppanistani ole otettu vielä yhtään kunnollista yhteiskuvaa (en laske tähän mukaan niitä joissa makaan jossain kurassa ja litistän kameralla nenääni.).

Aikanaan hankin kameran lähinnä hevoskuvaukseen. En koskaan ajatellut, että kuvaisin joskus studiossa kauniita ihmisiä. Minun oli tarkoitus vain ikuistaa kaviokkaiden kanssa vietettyjä aikoja. Vuosia sitten minua harmitti suuresti, ettei minulla ollut kameraa, enkä saanut otettua siitä minulle kaikista rakkaimmasta hevosesta riittävästi kuvia. Tämä jäi kolkuttelemaan takaraivoon ja lopulta sitten sain hankittua itselleni tuon maagisen laitteen. Voitte varmaan arvata, että minulla on kohtalaisen paljon kuvia omasta ponistani.

Monenmoisten sattumien ja kameran edessä viettämäni ajan kautta päädyin itse kameran taakse kuvaamaan myös ihmisiä. Tästä pitää kiittää (vai syyttää?) ystäviäni, jotka ovat valaneet minuun uskoa silloin kun en ole itseeni uskonut tippaakaan ja ehkä yllyttäneetkin vähäsen. Ihmisten kuvaaminen on osoittautunut minulle äärimmäisen mielenkiintoiseksi haasteeksi johon suhtaudun ajoittain turhankin vakavasti.

Minulta on tämän bloginkin välityksellä kysytty monesti, miten olen oppinut kuvaamaan. En vieläkään omasta mielestäni osaa kuvata ja minulla on vielä TODELLA pitkä matka sinne minne haluan päästä, mutta tähän missä olen nyt, olen päässyt harjoittelemalla. Olen kuvannut tuhansia ja taas tuhansia ruutuja, siirrellyt lamppuja muutaman maratonin edestä, naputellut lukemattomia tunteja photarin parissa, sekä kirjaimellisestikin hakannut päätäni seinään. Yritys/erehdys, kysymys/vastaus -meiningillä.

Miksikö jaksan kaikkien muiden puuhieni ohella tätä? Koska se on minulle tärkeää. Valokuvaus ja Canonini ovat henkireikäni. Kun olen kamerani takana, maailma on minun, vain minun, ja minä voin tehdä sille mitä tahdon. Se on ehkä maailman hienoin tunne.

Ohessa olevat kuvat otettiin jälleen yhden facebook -keskustelun tuloksena perinteisen tiimin voimin. Oli muuten hassua laittaa perus toimistokuteet päälle kuvauksiin. Tsuumailin jo korsettia tuohon paidan päälle, mutta totesin, että olen liian laiska moiseen ja duunikuteet saa kelvata. Tuo paita on muuten minun "taikapaitani" aina kun se on minulla duunissa päällä, päivän aikana tapahtuu jotain poikkeuksellisen mukavaa. Pitäisi varmaan pitää sitä useammin.

Infoa kuvista:

Kuvat: Hannu
Malli: minä
Edit: minä
Assari: Jossu (HUOM HUOM! Jossu on perustanut itselleen blogin.)

"For years, I've been transforming other people. Starting today, I'm transforming myself."
~Sean McNamara (Nip/Tuck)~
© Hannu


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Maanantaipainos

Niin, sellainen minä taidan olla. Maanantaikappale, sutta ja sekundaa. Ainakin eilen tuli sellainen fiilis.

Lievästi sanottuna säikähdin kun yllättäen kesken työpäivän minulta katosi tunto toiselta puolelta kasvoja lähes kokonaan, eikä tunne mennyt ohi ollenkaan. Melko kiireesti siirsin itseni lääkärin puheille ja pääsinkin hetimmiten tutkittavaksi. Onneksi kuitenkin verenpaine ja sydänfilmi oli ok, joten sain lähteä takaisin töihin. Joskin sillä varauksella, että jos oireet ei lopu tai ne pahenee, pitää kiirehtiä välittömästi päivystykseen. Tällaiset puutumisethan ovat usein oire aivoverenkiertohäiriöistä, joten mistään pikkujutusta ei todellakaan ollut kysymys.

Duunista päästyäni sainkin sitten välittömästi seuraa kotiin ja kävin hetken frendien luona katsomassa leffaa illan kuluksi, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kun palasin kotiin, totuus siitä, ettei siellä todella ole ketään "vahtimassa" oli suhteellisen jäätävä havainto. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua pelotti mennä yksin nukkumaan. Rehellisesti sanoen mietin, mahdanko herätä aamulla. Onneksi huolehtivaiset ystäväni ottivat valvontani asiakseen ja sainkin tarkistussoiton asianmukaisesti kolmen aikaan aamuyöllä, sekä kuuden jälkeen aamulla (jolloin kyllä olin jo itse noussut sängystä).

Onneksi tästä(kin) selvittiin säikähdyksellä. Tapahtuma pisti kuitenkin miettimään, ettei sitä ihan oikeasti koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen. Kuinka paljon olisikaan jäänyt sanomatta ja tekemättä, jos se olisi ollut eilinen. Kuinka monelle olisin vielä halunnut kertoa mitä he minulle oikeasti merkitsevät, kuinka tärkeitä ystäväni minulle ovatkaan.

Muistakaahan siis tänään(kin) osoittaa välittämisenne rakkaillenne, sillä huomista ei välttämättä tulekaan.

Ystäväni, minä rakastan teitä. <3

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Elämäni valot metsässä

Ajattelin, että on aika antaa palstatilaa hieman minun rakkaimmilleni, Siralle (täyttää lauantaina 6v) ja Saagalle (11kk). Niin raivostuttavia kuin nämä kaksi partasuuta osaavatkaan välillä olla, olisi minun elämäni todella paljon tyhjempää ilman näitä kahta.

Kukapa muu kävisi minun kanssani lenkillä ja harrastuksissa? Kuka muu lohduttaisi minua kun olen surullinen tai ryhtyisi kanssani riehakkaaseen leikkiin ilman syytä? Kukapa muu makaisi vierelläni kun olen kipeä? Niin, koira todella on ihmisen paras ystävä.

Tänään, kuten lähestulkoon joka päivä, kävimme koko lauman voimin metsässä. Olen nykyään patalaiska kuvaamaan ulkona, mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja ripustin lähtiessä kameran kaulaan. Tässä siis muutama otos minun rakkaista suursnautsereistani. Kuvia on poikkeuksellisen paljon, joten kärsivällisyyttä sivun latautumiseen...


Saaga poseeraa

Saaga

Saaga lähtövalmiudessa

Lunta tässä vaan maistelen...

Räjähtävä lähtö ála Saaga

Sira "the mammakoira"

Vauhdinhurmassa Saagalta jäi teipit korvista matkanvarrelle.

"Äiti! Älä vie mun keppiä!"

Lapsikoira on onnellinen kun sillä on keppi!

Saaga ja Saagan keppi.

Sira ei varsinaisesti arvostanut märkää maastoa.

"HÄH?"

"Ota kiinni jos saat!"

Sira ja lennokkikorvat

Saaga-kenguru

"My stick!"

"Don't take my stick!"

Äiti ja tytär

Saagan jättiloikka

Saaga rakastaa hyppiä

Partasutien painihetki

Suloinen Saaga.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Fiilis

"My candle burns at both ends
It will not last the night;
But ah, my foes, and oh, my friends -
It gives a lovely light."
~
Edna St. Vincent Millay~


Joskus sitä vaan miettii, että mitä järkeä tässä kaikessa on? Mitä mieltä on ponnistella jaksamisensa äärirajoilla vaikka edessä näkyy samaa suota silmänkantamattomiin? Milloin on aika heittää hanskat tiskiin?

Ohessa olevan kuvan pointtina oli ainoastaa tarjota minulle fiilikseen sopivaa puuhastelua hetkeksi. Photoshop pelleily ilman aivoja on joskus piristävää. Kiitokset Jossulle, joka urhoollisesti lainasi kättään tähän kuvaan.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Usvainen tulevaisuus

"From the darkness I will rise to defend you"

Tässä paistellessani keskellä yötä sipulia (ei, en ole raskaana, olen vain hitusen omituinen) tulin miettineeksi tulevaisuutta. Tajusin, etten ole koskaan aikaisemmin elämässäni suhtautunut tulevaan yhtä levollisin mielin. Olen hyväksynyt ajatuksen, ettei minun ole pakko saavuttaa elämässäni mitään suurta ja ihmeellistä.  Minun ei tarvitse juosta elämääni läpi tavoitellen asioita, jotka eivät ole sitä, mitä itse oikeasti haluan. Minun ei tarvitse olla supersankari. Samaan aikaan minun oli todettava itselleni, etten ole koskaan tiennyt selkeämmin mitä elämältäni haluan.

Tulevaisuuden jännittävin puoli on siinä, että se on meille kaikille yhtä usvainen. Kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu, saatikka ensivuonna. Jokainen uusi minuutti on täynnä uusia mahdollisuuksia. Sitä ei vain aina muista. Silloin kun elämä tiputtaa eteemme vaikeita asioita, unohdamme turhan usein mikä tekee huomisesta odottamisen arvoista. Emme välttämättä omalta apatialtamme muista ihmisiä ympärillämme. Niitä tosielämän supersankareita, jotka omista vaikeuksistaan huolimatta jaksavat tukea toisia tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta silloin kun vajoamme synkkyyteen, nämä ihmiset tulevat esille pimeydestä ja valaisevat maailman uudestaan.

Viimeisen vuoden aikana olen joutunut turhankin usein turvautumaan ystäviini, jopa rasitukseen asti. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että elämässäni on ihmisiä joiden vuoksi tulevaisuus on kiinnostava haaste, eikä vain pelkkää harmaata usvaa. Ohessaolevassa kuvassa oleva Johanna on yksi näistä ihmisistä. Meillä on tulevaisuudessa edessä takuulla monia, monia hauskoja kuvausprojekteja, sekä kiehtovia keskusteluhetkiä, niin hauskoja, kuin synkkiäkin.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Malli: Johanna
Edit: minä
Stailaus: Johanna
Assari: Hannu

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Mielen maisemia

© Hannu Perälä


Edellisessä postauksessa nurisinkin jo hitusen p*skaa fiilistäni lähtiessäni reissusta kotiin sunnuntaina. Siinä tulin matkan taittuessa miettineeksi miten mustaksi ja sekavaksi ihminen pystyykään oman mielensä ruokkimaan. Aloin miettiä miksi teemme itsellemme niin? Jokaisenhan tulisi olla omien ajatustensa valtias, mutta ajoittain (itselläni aika useinkin) ikävät jutut pyrkivät salavihkaisesti myrkyttämään mieltä.

Välillä minusta tuntuu, että kadotan itseni kokonaan. Olen kuitenkin oppinut viimeisen vuoden aikana käsittelemään tätä tunnetta paremmin, sekä myöskin kääntämään ikävät ajatukset omaksi edukseni. Olen myös harvinaisen onnekas, koska minulla on kanava purkaa tuntojani. Voin muokata ne kuviksi. Yleensä teen sen jo mielessäni. Pelkästään ikävien ajatusten prosessointi oman pään sisällä uuteen, helpommin käsiteltävään muotoon, auttaa taittamaan "kurjuudelta" siivet. Toki siitä useimmiten seuraa lähes pakonomainen tarve kirmata kamera kourassa studiolle toteuttamaan mahdollisesti toteutuskelpoinen visio.

Nämä kuvat syntyivät juurikin tällaisen ajatusleikin sivutuotteena. Ajaessani sunnuntaina kohti kotia, kirosin itseäni, ajatuksiani, elämääni ja kaikenkaikkiaan koin sellaisen luuseriuden multihuipentumafiiliksen, ettei tosikaan. Ruoskin itseäni ajatuksilla, joita ei koskaan pitäisi ajatella (kuten esim. "minusta ei ole mihinkään", "en osaa mitään", "teen aina kaiken väärin" jne jne). Kun tajusin mitä olin tekemässä, aloin käännellä ja väännellä asiaa mielessäni ja päädyin päätelmään, etten voi muuta kuin yrittää olla maailman paras minä. Se on asia mihin kukaan ei pysty minua paremmin.

Tulin myös pohtineeksi, miten pinnallisia ja jopa muovisia suurinosa näistä synkistä ajatuksistani oli. Halusin saada nämä muoviset mietteet itseni ulkopuolelle ja tästähän se ajatus sitten lähti. Kelmun kieputtaminen itsensä ympärille tuntui yhtäkkiä loistotuumalta (tätä aasinsiltaa en pysty selittämään kenellekään vaikka kuinka yrittäisin). Onnekseni minulla on ihania ystäviä, jotka ovat ilomielin mukana toteuttamassa näitä minun visioitani. Hannu ja Jossu olivat heti messissä kun heitin ajatuksen ilmoille. Kuvista tuli juuri sellaisia kuin toivoinkin, joten editointi sujui äärettömän mutkattomasti jatkaen tätä onnistunutt itseterapiarupeamaa menestyksekkäästi.

Hmm... Mistähän tämä äkillinen kirjoittamisen tarve oikein tuli? No, olkoon. Kyllä se pian menee ohi. Kiitän ja kumarran loistotiimiä, eli Hannua, joka käskytyksestäni huolimatta teki kameran takana loistotyötä, sekä Jossua, joka (taas kerran) toimi uskomattomana ideanikkarina ja avustajana. Tämä harrastus ei olisi puoliksikaan näin kivaa ilman teitä!

Infoa kuvista:

Kuva: Hannu Perälä (HUOM! Uusi blogi!)
Malli: minä
Edit: minä
Stailaus: minä
Assari: Jossu


"Plastic puppet"
© Hannu Perälä

© Hannu Perälä

"No one knows what it's like..."
© Hannu Perälä

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Puhetta rakkaudesta

"The essential joy of being with horses is that it brings us in contact with the rare elements of grace, beauty, spirit, and fire."
~Sharon Ralls Lemon~

Päätin ottaa irtioton arjesta ja suunnata kulkuni melkolailla extempore-meiningillä ystäväni Minnan luo Asikkalaan viettämään rentouttavaa viikonloppua hyvässä seurassa. Tämä olikin todennäköisesti yksi parhaista ideoistani koskaan. Tarvitsin tätä todella, vaikka lähteminen tuntui niin tuskaiselta, että päästyäni viimeisimmästä päämäärästäni 20km kotiinpäin, saatoin jopa kyynelehtiä vähän. Tästä tosin syytän Radio Rockin musiikkivalintaa... Enhän minä niin herkkä ole... Enhän?

Minna on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni ja hänen kanssaan keskustelu ja pelkkä oleminen on helpompaa kuin hengittäminen. Istuimme sekä perjantaina, että lauantaina yömyöhään keittiönpöydän ääressä ja jutustelimme syvällisiä, sekä vähän vähemmän syvällisiä. Pääteemana tällä kertaa taisi olla niinkin yllättävän positiivinen asia kuin rakkaus, kaikissa muodoissaan. Lähinnä keskustelut koskivat sitä, mitä tuo meille merkitsee (toki läpi käytiin myös pinnallisempia ja typerämpiä asioita teeman ympäriltä). En tässä mene sen syvällisemmin siihen, mitä rakkaus minulle merkitsee tai kuinka sen koen, saati miten se ilmenee, mutta loppupäätelmä meillä kummallakin taisi olla se, että rakkaus on välillä vaikeaa.

Esimerkkinä otettakoon (neutraalisti?) nämä meidän hevoset. Meillä molemmilla on hieman erikoiset kavioeläimet, joita me rakastamme koko sydämestämme. Luopuminen näistä tuottaisi suurta tuskaa, mutta silti kumpikin meistä olisi valmis omastaan luopumaan, jos se olisi hevosen edun mukaista. Molemmat hevoset myös aiheuttavat meille ennenaikaista harmaantumista, mutta mitä enemmän vaikeuksia on ollut, sitä syvemmäksi kiintymys on muuttunut. Siis sen jälkeen kun vaikeudet on selätetty. Tulimme yhteistuumin siihen päätelmään, ettei meille kummallekaan sopisi ne "normaalit" kaviokkaat. Itse ainakin uskon, että kiltti ja mutkaton Polle Perus-Putte olisi aika äkkiä mennyt vaihtoon, jos olisin sellaisen erehtynyt hankkimaan. Sama periaate taitaa toistaa itseään elämän jokaisella osa-alueella silloin kun kyse on rakkaudesta. Ilman suuria, kipeitäkin, tunteita ei voi olla rakkauttakaan. (Ja tämähän nyt ei tarkoita sitä, että tykkäisin kovastikin räyhätä ja tapella, päinvastoin.)

Ohessa olevat kuvat Minnasta ja Mossesta ilmentävät toivottavasti niitä lämpimiä tunteita mitä näiden kahden välillä on. Olin itse aivan tärinässä näiden kuvien ottamisesta, sillä ne olivat niin selkeinä mielessäni jo valmiiksi. Tosin hommahan ei ihan putkeen mennyt, sillä onnistuin solahtamaan lonkkaa myöten ojaan, jossa oli polveen asti vettä, ja jäin sinne vielä jumiinkin. Mutta, koska olen sitkeä (vai tyhmä?) kävin välillä vähän sulattamassa varpaita satulahuoneen patterin avustuksella ja taas jatkettiin. Olin melko varma, että varpaani jäätyvät irti, mutta yllätyksekseni ne ovat edelleen paikoillaan.

Kiitos Minnalle mahtavasta viikonlopusta! Tämä ei olisi voinut parempaan saumaan tulla. Tulehan pian käymään täällä meikäläisen hoodeilla!