maanantai 18. heinäkuuta 2011

Waking the Black Dragon


Waking the Black Dragon
(Oodi mustalle lohikäärmeelle)

Tämä kuva syntyi silkasta tylsyydestä ja toistuvan unen aiheuttamasta mielenhäiriöstä. Halusin vain kokeilla onnistunko luomaan kuvaan oikeanlaista fiilistä. Tämän kuvaussession jälkeen voin hyvällä omallatunnolla syödä taas levyllisen suklaata. Sen verran paljon tuli askeleita otettua.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Unia... jälleen

Monta yötä putkeen on taas vierähtänyt saman unen parissa. Jokainen uni alkaa samoin: Kuljen pimeässä metsässä pukeutuneena vahvasti fantasiamaailmasävytteisiin vaatteisiin (nämä vaihtelevat hieman unesta toiseen). Minua pelottaa ja tunnen suurta epävarmuutta reitistäni. Sitten, jostain metsän uumenista kuuluu raskasta hengitystä. Se on niin voimakasta, etten aluksi edes ymmärrä sitä hengitykseksi. Samassa näen heikkoa valoa, joka ilmestyy hetkeksi ja katoaa ilmestyäkseen hetken kuluttua uudestaan.

Lähden juoksemaan ääntä ja valoa kohti. Hengityksen ääni voimistuu koko ajan ja siihen sekoittuu rohisevia äännähdyksiä jotka kuulostavat minun korvissani surullisilta. Pysähdyn suuren puun taakse ja nojaan selkäni sitä vasten. Sydämeni hakkaa hurjasti, lähinnä pelosta. Varoen vilkaisen puun toiselle puolelle. Sydämeni tuntuu pysähtyvän äkisti. Siellä, keskellä metsäaukeaa makaa valtavan suuri musta lohikäärme. Se on yltäpäältä veressä ja täynnä uusia ja vanhoja, syviä, haavoja. Se on sidottu paksuin ketjuin läheisiin puihin ja maahan hakattuihin rautavaarnoihin jaloistaa, hännästään ja kaulastaan. Suuri eläin oli taistellut kovasti vastaan, sillä jokainen ketju oli pureutunut sen ihoon.

Lähestyn mustaa lohikäärmettä hitaasti ja puhun sille hiljaa. Havaittuaan minut, se karjaisee hurjasti, aloittaa uudelleen turhan rimpuilunsa ja syöksee tulta osumatta kuitenkaan minuun. Se on kauhuissaan, aivan kuten minäkin. Sydän takoen pysähdyn sen eteen. Niin lähelle, että se olisi helposti pystynyt haukata minut yhdellä suupalalla kitaansa, mutta se ei tee niin. Hyvin varoen, pitkän maanittelun jälkeen se laskee suuren päänsä alas ja haistelee minua. Seison hiljaa paikoillani vaikka lohikäärmeen kuuma hengitys polttelee ihollani. Hetken annan sen vain tutkia minua, kunnes nostan hiljaa käteni. Lohikääre karjaisee jälleen ja nostaa päänsä korkeuksiin. Sieltä se katselee minua epäluuloisesti vihertävillä silmillään. Seison edelleen paikoillani, käsi kohotettuna ja juttelen lohikäärmeelle hiljaa. Tajuan sen pelkäävän enemmän minua kuin minä sitä. Varoen, edelleen epäluuloisena se laskee uudelleen päänsä lähelle kättäni, muttei anna koskettaa.

Lähden kävelemään kohti lohikäärmeen kaulalla riippuvaa kettinkiä ja siinä kiiltelevää lukkoa. Katselen ympärilleni tuntien koko ajan lohikäärmeen silmien seuraavan minua. Yritän etsiä avainta, jolla saisin lukon auki, mutten näe sellaista missään. Suuri eläin päästää minut lähelleen ja yritän keksiä keinon vapauttaa se. Toivottomuus ja turhautuminen iskevät kuin terävä veitsi. En saisi lukkoja auki. Sitten teen viimeisen epätoivoisen yrityksen. Repäisen ketjun kaulastani ja kokeilen sopivatko kaulassani riippuvat avaimet lukkoon. Käännän avainta ja kuulen napsauksen. Kuin hidastetussa filmissä ketju ja lukko valahtavat maahan. Riennän kiireesti kohti lohikäärmeen takajalkoja ja häntää, joihin loput ketjut on kiinnitetty. Kaikki aukeavat.

Lohikäärme on vapaa. Se ei kuitenkaan liiku, se ei ymmärrä olevansa vapaa. Kierrän taas sen eteen. Nyt se laskee päänsä aivan minun silmieni tasolle ja katsoo minua kummissaan. Se ei ymmärrä miksi en satuttanutkaan sitä. Se näytti kysyvän enkön aio lyödä ja huutaa, tuottaa tuskaa. Ojennan jälleen käteni ja nyt saan koskettaa sen suomuista otsaa. Lohikäärme ummistaa silmänsä ja huokaa. Minä hymyilen ja lasken käteni. Musta lohikäärme painautuu makuulle maata vasten. Hetkeäkään epäröimättä kipuan sen selkään. Silitän sen suomuista nahkaa ja kuiskaan "Lennä. Olet vapaa.". Se levittää suuret mustat siipensä ja ponnistaa ilmaan. Ennen kuin huomaankaan, liidämme tähtikirkkaalla taivaalla.

Tähän mennessä olemme pysähtyneet Eiffel-torniin ihailemaan Pariisin valoja, liidelleen Vapauden patsaan ympärillä, seurailleet Kiinan muurin mutkittelevaa reittiä, katselleet valaiden vaellusta ja lentäneet läpi tulivuoresta purkautuvan tuhkan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin jopa odotan yötä, sillä silloin, silloin me seikkailemme ja näemme maailmaa yhdessä. Minä ja musta, verinen ja hakattu, lohikäärmeeni.

Päivä Karperössä

Tänään nakkasin koirat autoon ja suuntasin Karppikseen kavereita moikkaamaan. Paikalla olikin sitten varsinainen sekalainen seurakunta koiria: kultainennoutaja Otto, kääpiöbulli Osku, sekä omat risupartani. Saagaa hieman hirvitti aluksi, mutta loppujen lopuksi sille kasvoi pirunsarvet otsaan ja parasta viihdettä oli Oskun ja Oton härnääminen.

Kerrassaan mukava tapa viettää sunnuntaita. Nyt koirat makaavat raatoina lattialla ja minä olen saanut viettää lopun iltaa rauhassa kuvia naputellen.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Koiramaisuuksia


Huolimatta siitä, että viimeyönä olisin voinut tehdä näistä molemmista itselleni talvihatut ja ehkä hanskatkin (Saaga piippasi koko yön ilmeisesti vatsavaivojen takia ja toki mammakoira kitisi sitten ihan myötätunnosta), on ne silti aika ihania.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Tallin varjoissa

Olen lapsesta asti ollut sitä mieltä, että tallissa, etenkin vanhemmissa sellasissa, on kaunis valo. Pienenä sellainen hieman hämärä tila, jossa valot tulivat pienistä (ja likaisista) ikkunoista spottimaisesti sisään saaden ilmassa leijailevan pölyn kimaltelemaan, oli suorastaan jännittävä. Nyt aikuisena tallit ovat kiehtovia kuvaustiloja. Niiden valo (tai oikeastaan sen puute) tuo omat hankaluutensa, mutta onnistumisen riemu on sitä suurempi, mitä haastavampi kuvausympäristö on.

Nämä kuvat kuvailin aikani kuluksi samalla reissulla kun olin Mainan ja Hansun kanssa maastoretkellä (kts. edellinen postaus).

Maina ja Hansu

Toissapäivänä lähdin kamerani kanssa ystäväni Mainan mukaan pienelle maastoretkelle. Mainan ratsuna toimi pv-tamma Hansu. Kiitokset Mainalle mukavasta retkestä. Kuvaaja sai ainakin hien pintaan.



tiistai 12. heinäkuuta 2011

Harry Potter ja Kuoleman varjelukset part II

SPOILAUS VAROITUS!
(Tuleva teksti saattaa sisältää asioita, jotka voidaan laskea spoilaamiseksi, joten jos et ole vielä katsonut kyseistä elokuvaa/lukenut kirjaa ja silti luet tämän, olen ainakin varoittanut)

Tunnelmat ennen elokuvaa olivat melkoisen sekavat: jännitystä, pelonsekaista odotusta, intoa ja jonkinlaista tyhjyyttä. Tähän elokuvaan päättyy yksi aikakausi. Enää ei tarvitse odottaa yhtäkään uutta Potter-aiheista kirjaa tai elokuvaa. Hämmentävää.


Kävin katsomassa Ellan kanssa 3D-version, mistä minulla oli omat epäilykseni, mutta 3D-toteutus oli onnistunut huomattavasti paremmin kuin mitä osasin odottaa. Muutenkin elokuva oli toteutettu todella komeasti (ja isolla rahalla). Efektit, maisemat, värimaailma, äänet, jne olivat laatutyötä. Muutama toteutus jäi mieleen hyvässä ja pahassa. Ehdottomasti yksi hienoimmista kohtauksista oli Naginin pään katkaisu. Vaikkakin tämä kohtaus oli kirjan timelinen mukaan aivan väärässä paikassa ja väärään aikaan, se toimi. Siihen oli saatu tuotua sitä oikeanlaista "sankarimeininkiä". Pahisten kuolemat taas hämmensivät. Miksi, oi miksi niiden täytyy hajota atomeiksi ja leijailla pieninä hippuina taivaalla?! Kyllä niistä kirjassakin ihan raadot jäi. Onko tämä nyt sitten sitä kuoleman kaunistelua?


Jos jokin tässä elokuvassa ärsytti, niin se oli puuttuvat, tärkeät, kohtaukset. Etenkin Tylyahoon saapumisen aiheuttaman hässäkän vähättely, Tylypahkan taistelun valmistelut ja alku, josta oli tehty todella pliisuja ja oikeastaan jos tuijotetaan kirjan timelinea ja tapahtumia ko kohtaukset oli ryssitty ihan täysin, mutta yllättävät humoristiset kommentit pelastivat jonkin verran. Pahin kaikista puuttuvista kohtauksista oli Fredin kuolema. Kun  näin Harryn, Ronin ja Hermionen astelevan suureen saliin (joka muuten näytti todella pieneltä) ja löytävän Weasleyn perheen itkemästä Fredin ruumiin ääreltä, ensimmäinen ajatus päässäni oli "what the f*ck?!" Yksi niistä kuolemista, joka oli juonen kannalta täysin turha, mutta silti niin tunteellinen, oli jätetty kokonaan pois. Toinen suurta harmitusta aiheuttanut puuttuva kohtaus oli Arianan tarina, jonka myötä moni asia jäi selviämättä.


Ja sitten lempiaiheeseeni, Severukseen. Pelkäsin niin kovin, että Severuksen kuolema ja muistot olisi mokattu jollain järkyttävällä tavalla, mutten joutunut pettymään. No joo, muistoissa olisi saanut olla vähän enemmän lapsuudesta ja olihan siitä jäänyt pari juonelle olennaista infoa puuttumaan, mutta en antanut sen häiritä. Muistojen luovuttaminen Harrylle sen sijaan kiristytti minun hampaitani. Kyynelten kautta?! Mitä ohjaaja on oikein ajatellut?! Ne on hopeanvärisiä nauhoja, joista ei oikein tiedä mitä materiaalia ne ovat! Kyyneliä... pyh... *mutinaa* Tällaiset ajatukset pyyhkiytyivät viimeistään siinä vaiheessa kun ruutuun napsahti se, mitä eniten odotin. Muistoissa oli päästy siihen vaiheeseen, että oli aika sanoa ne kuuluisat (ja ah niin ihanat) repliikit: "After all this time?" "Always.", sekä näyttää paljon puhuttu kohtaus, jota ei ollut kirjoissa. Kyyneleethän siinä tulivat silmiin kun Severus piteli Lilyn ruumista sylissään. Niin kaunista. Pieni sydämeni oli pakahtua.

"19 years later" -kohtaus jäi pahasti vajaaksi. Olisin todella toivonut, että se olisi tehty kokonaan, tarkalleen kirjan mukaan.  Eihän tuossa edes kerrottu kaikkien lasten nimiä! Tosin "Albus Severus" kuulosti vielä typerämmältä elokuvan ääniraidalta kuin omassa päässä (mikäli se mitenkään on mahdollista). Ikämaskit olivat tässä kohtauksessa onnistuneet yllättävän hyvin. Kuvien perusteella odotin huonompaa jälkeä, mutta näemmä elokuvan jälkikäsittely on tehnyt tehtävänsä.

Yhteenvetona voisin sanoa, että vaikka tässä elokuvassa olikin selkeästi eniten virheitä ja puuttuvia kohtauksia, kokonaisuus oli silti loistava. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, ettei leffa ole kovin uskollinen kirjalle. Kun ottaa tämän huomioon ja keskittyy elokuvasta nauttimiseen, välttyy liian suurilta pettymyksiltä. Voisin ehdottomasti katsoa tämän elokuvan uudestaan.