torstai 21. heinäkuuta 2011

Ihmisviha

Se tunne, kun muistat jälleen mikä tässä maailmassa on pielessä: ihmiset. Allekirjoittanutta alkaa nyt suututtaa ihan tosissaan kanssaeläjien pahuus ja idiotismi. Miksi, oi miksi, tuntuu siltä, että kaikkien perimmäinen tarkoitus on vain hankkia itselleen hyöty ja polkea muut jalkoihinsa? Miksi ei välitetä tasan tippaakaan siitä, millaisia kärsimyksiä (henkisiä tai fyysisiä) muille aiheutetaan?

Minut on kasvatettu siihen, että pitää olla hyvä ihminen, aina ja kaikille, ja että paha saa aina palkkansa. Joo, niin näyttää saavan. Pahoista ihmisistä tulee menestyviä ja rikkaita paskiaisia, jotka käyttävät häikäilemättä hyväkseen niitä, jotka yrittävät elää täällä kaikkien normien ja hyvien tapojen mukaan. Joskus nuorempana (ja huomattavasti naivinpana) luulin, että tuo vanhan kansan sanonta liittyy jollaintavalla oikeudenmukaisuuteen, mutta mitä ilmeisimminkin erehdyin. Taas. Onneksi kuitenkin elämä on opettanut sen verran, että hyvät ihmiset ovat uhanalainen laji ja lähtökohtaisesti skeptinen suhtautuminen ihmisiin on ainoa oikea lähestymistapa.

Samasta syystä kuin muitakin ihmisiä, vihaan myös itseäni. En minäkään mikään enkeli ole. Kyllä se sädekehä on minultakin pudonnut kaulalle jo hyvän aikaa sitten. Viimeksi eilen oma "pimeä puoleni" käväisi näyttäytymässä. Ihmisvihani multihuipentumaa saavutellessani huomasin, että tulen kovin levotomaksi hyvin omituisista asioista. Samalla toki vihaiseksi, turhautuneeksi ja ahdistuneeksi, mutta myös levottomaksi. Tavallaan jopa pidin siitä fiiliksestä, siitä kovinkin alkukantaisesta raivosta joka löi lieskaa sieluni syövereissä. Samalla se oli myös hyvin pelottavaa ja todisti sen, että olen yhtälailla oman vihani kohdepiirissä kuin kaikki muutkin.

Mikähän tähän olotilaan auttaisi? Fiilis on tällähetkellä yhtä hyväntuulinen kuin leijonalla jonka päälle heitellään pieniä kiviä korkean aidan takaa. Tunnen itseni turhaksi, riittämättömäksi ja kaikinpuolin kurjaksi ihmiseksi kaiken sen inhon ja raivon keskellä joka on mieleni vallannut. Äärimmäisen turhauttavaa. Joskus, kuten nyt, toivoisin, että omat tunteensa ja ajatuksensa voisi deletoida.

Koska piirtolevyni ei suostunut eilen yhteistyöhön kanssani, kaivelin vähän vanhoja piirroksia ja löysin kuin löysinkin tähän postaukseen sopivan kuvan. Samaan sarjaan menee loppuun linkitetty, uskomattoman upea, biisi, joka sopii tähän hetkeen kuin nyrkki silmään. (Eikä videossakaan tässätapauksessa ole moittimista vaikka fanivideo onkin.)

"Ooh, his blood rushed somewhere silent
Ooh, his words just disappeared
He was fragile and sometimes I liked that
I've got his blood on my hands
And my hands in a trap
"
~Kacy Crowley - Blood~ 


tiistai 19. heinäkuuta 2011

Tuska -ahdistus

Voihan kili! Viikonloppuna olisi sitten Tuska -festarit. Onneksi ei yhtään harmita etten minä pääse näihin karkeloihin osallistumaan. En tokikaan ole katkera... *mutinaa ja murinaa* No joo, ehkä ensi vuonna sitten taas. Tänä vuonna joudun jättämään kesän kohokohdan väliin ja jäädä kotiin murjottamaan. Ottaa aivoon ja ahdistaa, mutta minkäs teet. Aina ei voi voittaa. Ei edes joka kesä.

Ajattelin kuitenkin jakaa kanssaihmisille muutaman vinkin Tuskaa varten:

1) Ota mukaan jotain jonka päällä voi istua (viltti on ihan hyvä). Riittävän iso viltti vetää myös mukavasti porukkaa puoleensa ja festarimeininki on valmis hetkessä.

2) Jos et halua käyttää järkeviä kenkiä (kuten allekirjoittanut), ota laukkuun vaikka jotkut läpsyttimet millä voit kipitellä majapaikkaasi päivän päätteeksi. Yli 15cm koroilla kävely muutaman tunnin seisoskelun jälkeen tuntuu aika ikävältä. Kokemusta on... Tämän saman ongelman voi myös ratkaista juomalla sen verran ettei ne kengät enää haittaa, mutta se ei välttämättä ole kovin viisasta.

3) Bongaa avoinna olevat yöruokalat jo etukäteen. Yöllä niiden etsiminen ottaa päähän suunnilleen enemmän kuin mikään ikinä.

4) Jos aiot ostaa jotain, suorita shoppailut jo ensimmäisenä festaripäivänä. Kaikki kivat tuotteet loppuu hetkessä.

5) Jos (kun) laitat päällesi jotain täysin keliin sopimatonta, kuten pvc:tä (ah, se tunne, kun pvc tuntuu sulavan ihoon kiinni), varaudu siihen, että lämmin tulee... Riittävä vedenjuonti olisi ihan suositeltavaa. Oloaan voi helpottaa huomattavasti myös ottamalla mukaan esimerkiksi viuhkan (sangen käteväksi osoittautunut kapistus festariolosuhteissa).

6) Muistakaa käyttäytyä ja olla kiltisti, sekä pitää mieli korkealla ja nauttia bändeistä minunkin puolestani.

No joo, siinä nyt muutama mieleen tullut seikka. Kertokaa minulle sitten oliko uusi paikka hyvä vai ei. Minä jatkan itseni kiduttamista selailemalla vanhoja Tuskakuvia, joista nyt jaan teille muutaman.(Vuosilta 2009 ja 2010)






Hauskaa Tuskaa vaan kaikille sinne pääseville!

Läheltä liippasi

Meinasinpa sitten tänään kokeilla kuinka hyvin Modeoni kestää lähikontaktia hirven kanssa. Onneksi oli tuuri matkassa, sillä mitään en olisi ehtinyt tehdä. Tällä kertaa hirvi oli riittävän nopea. Sydän hakkasi miljoonaa ja kädet tärisi vielä pitkään tapahtuman jälkeen. Jostain syystä sitä ei ikinä ajattele, että paha onnettomuus voisi sattua aivan lähellä kotia, mutta eipä se katso aikaa tai paikkaa. Tämäkin hirvi päätti hypätä eteeni vajaan kilometrin päässä kotoani.

Läheltäpiti tilanne pisti jälleen miettimään elämää ja sen arvaamattomuutta. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu seuraavassa hetkessä, vai loppuuko kaikki ennen kuin mikään ehtii alkaakaan. Kukaan ei tiedä kenen vuoro on seuraavaksi lähteä. Mietin myös mitä minusta olisi jäänyt jäljelle jos tänään minulle olisi käynyt huonosti? Ei tasan mitään. Pitäisikö jäädä? Jos joku edes muistaisi minua kauniilla ajatuksilla, ehkä vielä vuosienkin päästä, eikö se olisi jo paljon? Muistaisiko kukaan? Ehkä. En tiedä. Tällainen tapahtuma laittaa myös miettimään ympärillä olevia tärkeitä ihmisiä. Mitä sitten jos joillekin heistä tapahtuisi jotain? Sitä olisi vaikea kestää.

Olkaa siis kaikki varovaisia ja tarkkaavaisia liikenteessä ja pitäkää itsestänne muutenkin huolta. Jokainen meistä on jollekin tärkeä ja rakas, vaikkemme ehkä aina sitä itse muistakaan.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Waking the Black Dragon


Waking the Black Dragon
(Oodi mustalle lohikäärmeelle)

Tämä kuva syntyi silkasta tylsyydestä ja toistuvan unen aiheuttamasta mielenhäiriöstä. Halusin vain kokeilla onnistunko luomaan kuvaan oikeanlaista fiilistä. Tämän kuvaussession jälkeen voin hyvällä omallatunnolla syödä taas levyllisen suklaata. Sen verran paljon tuli askeleita otettua.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Unia... jälleen

Monta yötä putkeen on taas vierähtänyt saman unen parissa. Jokainen uni alkaa samoin: Kuljen pimeässä metsässä pukeutuneena vahvasti fantasiamaailmasävytteisiin vaatteisiin (nämä vaihtelevat hieman unesta toiseen). Minua pelottaa ja tunnen suurta epävarmuutta reitistäni. Sitten, jostain metsän uumenista kuuluu raskasta hengitystä. Se on niin voimakasta, etten aluksi edes ymmärrä sitä hengitykseksi. Samassa näen heikkoa valoa, joka ilmestyy hetkeksi ja katoaa ilmestyäkseen hetken kuluttua uudestaan.

Lähden juoksemaan ääntä ja valoa kohti. Hengityksen ääni voimistuu koko ajan ja siihen sekoittuu rohisevia äännähdyksiä jotka kuulostavat minun korvissani surullisilta. Pysähdyn suuren puun taakse ja nojaan selkäni sitä vasten. Sydämeni hakkaa hurjasti, lähinnä pelosta. Varoen vilkaisen puun toiselle puolelle. Sydämeni tuntuu pysähtyvän äkisti. Siellä, keskellä metsäaukeaa makaa valtavan suuri musta lohikäärme. Se on yltäpäältä veressä ja täynnä uusia ja vanhoja, syviä, haavoja. Se on sidottu paksuin ketjuin läheisiin puihin ja maahan hakattuihin rautavaarnoihin jaloistaa, hännästään ja kaulastaan. Suuri eläin oli taistellut kovasti vastaan, sillä jokainen ketju oli pureutunut sen ihoon.

Lähestyn mustaa lohikäärmettä hitaasti ja puhun sille hiljaa. Havaittuaan minut, se karjaisee hurjasti, aloittaa uudelleen turhan rimpuilunsa ja syöksee tulta osumatta kuitenkaan minuun. Se on kauhuissaan, aivan kuten minäkin. Sydän takoen pysähdyn sen eteen. Niin lähelle, että se olisi helposti pystynyt haukata minut yhdellä suupalalla kitaansa, mutta se ei tee niin. Hyvin varoen, pitkän maanittelun jälkeen se laskee suuren päänsä alas ja haistelee minua. Seison hiljaa paikoillani vaikka lohikäärmeen kuuma hengitys polttelee ihollani. Hetken annan sen vain tutkia minua, kunnes nostan hiljaa käteni. Lohikääre karjaisee jälleen ja nostaa päänsä korkeuksiin. Sieltä se katselee minua epäluuloisesti vihertävillä silmillään. Seison edelleen paikoillani, käsi kohotettuna ja juttelen lohikäärmeelle hiljaa. Tajuan sen pelkäävän enemmän minua kuin minä sitä. Varoen, edelleen epäluuloisena se laskee uudelleen päänsä lähelle kättäni, muttei anna koskettaa.

Lähden kävelemään kohti lohikäärmeen kaulalla riippuvaa kettinkiä ja siinä kiiltelevää lukkoa. Katselen ympärilleni tuntien koko ajan lohikäärmeen silmien seuraavan minua. Yritän etsiä avainta, jolla saisin lukon auki, mutten näe sellaista missään. Suuri eläin päästää minut lähelleen ja yritän keksiä keinon vapauttaa se. Toivottomuus ja turhautuminen iskevät kuin terävä veitsi. En saisi lukkoja auki. Sitten teen viimeisen epätoivoisen yrityksen. Repäisen ketjun kaulastani ja kokeilen sopivatko kaulassani riippuvat avaimet lukkoon. Käännän avainta ja kuulen napsauksen. Kuin hidastetussa filmissä ketju ja lukko valahtavat maahan. Riennän kiireesti kohti lohikäärmeen takajalkoja ja häntää, joihin loput ketjut on kiinnitetty. Kaikki aukeavat.

Lohikäärme on vapaa. Se ei kuitenkaan liiku, se ei ymmärrä olevansa vapaa. Kierrän taas sen eteen. Nyt se laskee päänsä aivan minun silmieni tasolle ja katsoo minua kummissaan. Se ei ymmärrä miksi en satuttanutkaan sitä. Se näytti kysyvän enkön aio lyödä ja huutaa, tuottaa tuskaa. Ojennan jälleen käteni ja nyt saan koskettaa sen suomuista otsaa. Lohikäärme ummistaa silmänsä ja huokaa. Minä hymyilen ja lasken käteni. Musta lohikäärme painautuu makuulle maata vasten. Hetkeäkään epäröimättä kipuan sen selkään. Silitän sen suomuista nahkaa ja kuiskaan "Lennä. Olet vapaa.". Se levittää suuret mustat siipensä ja ponnistaa ilmaan. Ennen kuin huomaankaan, liidämme tähtikirkkaalla taivaalla.

Tähän mennessä olemme pysähtyneet Eiffel-torniin ihailemaan Pariisin valoja, liidelleen Vapauden patsaan ympärillä, seurailleet Kiinan muurin mutkittelevaa reittiä, katselleet valaiden vaellusta ja lentäneet läpi tulivuoresta purkautuvan tuhkan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin jopa odotan yötä, sillä silloin, silloin me seikkailemme ja näemme maailmaa yhdessä. Minä ja musta, verinen ja hakattu, lohikäärmeeni.

Päivä Karperössä

Tänään nakkasin koirat autoon ja suuntasin Karppikseen kavereita moikkaamaan. Paikalla olikin sitten varsinainen sekalainen seurakunta koiria: kultainennoutaja Otto, kääpiöbulli Osku, sekä omat risupartani. Saagaa hieman hirvitti aluksi, mutta loppujen lopuksi sille kasvoi pirunsarvet otsaan ja parasta viihdettä oli Oskun ja Oton härnääminen.

Kerrassaan mukava tapa viettää sunnuntaita. Nyt koirat makaavat raatoina lattialla ja minä olen saanut viettää lopun iltaa rauhassa kuvia naputellen.