... kun on valkea ratsu jo valmiina?
Niin no, onhan niissä prinsseissä toki puolensa, enkä pahakseni laita jos sellainen vastaan kävelee (doubt it though...), mutta satuponi löytyy omasta takaa. Mramor on todella suloinen ja ihana... Kuvissa ja kaukaa. No ei kai. On se mahtava poni ihan oikeastikin. Joskus vain vähän turhan fiksu ja omapäinen, mutta eipähän käy aika pitkäksi. Se myös on todellakin valokuvaajan poni. Ehdottomasti paras mallini. Mramor osaa poseeraamisen jalon taidon ja onnistuu näyttämään kuvissa hyvältä lähes aina. (En tosin ole vieläkään päässyt ajatustasolla yli siitä, että mielestäni ostin tavattoman ruman kavioeläimen.)
Minun oli alunperin tarkoitus ostaa poni, ratsastella sitä muutama kuukausi, max vuosi ja myydä se sitten pienellä voitolla, mutta tuossa tuo sekundavalkoinen karvapallo pönöttää vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Ei siitä varmaan eroon pääse ikinä, enkä kyllä oikeastaan haluaisikaan päästä. Vaikka elämäni olisikin taatusti helpompaa ilman sitä (ja minua näykittäisiin huomattavasti harvemmin) jotain puuttuisi. Kyllä jotain haastetta pitää olla.
Eilen illalla maneesissa oli mainio valo ja Poni (Mramoria kutsutaan siis mielikuvituksettomasti tällä nimikkeellä) oli pörheällä tuulella, joten sain räpsittyä muutaman kuvan. Enemmänkin olisin halunnut ottaa, mutta valitettavasti maneesin pohja alkoi pölistä niin, ettei siellä ollut järkeä olla. (Niistän mustaa räkää ainakin viikon...)
Niin no, onhan niissä prinsseissä toki puolensa, enkä pahakseni laita jos sellainen vastaan kävelee (doubt it though...), mutta satuponi löytyy omasta takaa. Mramor on todella suloinen ja ihana... Kuvissa ja kaukaa. No ei kai. On se mahtava poni ihan oikeastikin. Joskus vain vähän turhan fiksu ja omapäinen, mutta eipähän käy aika pitkäksi. Se myös on todellakin valokuvaajan poni. Ehdottomasti paras mallini. Mramor osaa poseeraamisen jalon taidon ja onnistuu näyttämään kuvissa hyvältä lähes aina. (En tosin ole vieläkään päässyt ajatustasolla yli siitä, että mielestäni ostin tavattoman ruman kavioeläimen.)
Minun oli alunperin tarkoitus ostaa poni, ratsastella sitä muutama kuukausi, max vuosi ja myydä se sitten pienellä voitolla, mutta tuossa tuo sekundavalkoinen karvapallo pönöttää vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Ei siitä varmaan eroon pääse ikinä, enkä kyllä oikeastaan haluaisikaan päästä. Vaikka elämäni olisikin taatusti helpompaa ilman sitä (ja minua näykittäisiin huomattavasti harvemmin) jotain puuttuisi. Kyllä jotain haastetta pitää olla.
Eilen illalla maneesissa oli mainio valo ja Poni (Mramoria kutsutaan siis mielikuvituksettomasti tällä nimikkeellä) oli pörheällä tuulella, joten sain räpsittyä muutaman kuvan. Enemmänkin olisin halunnut ottaa, mutta valitettavasti maneesin pohja alkoi pölistä niin, ettei siellä ollut järkeä olla. (Niistän mustaa räkää ainakin viikon...)
Saduista suoraan astelen uniin...
Yhteiskuva
Viimeisen kuvan ottamisen jälkeen minun piponi lähti Ponin mielestä parempaan tarkoitukseen, eli pyöriteltäväksi maneesin hiekassa... Poni on siitä hauska, että se keksii kaikenlaisia omia juttujaan. Se mm rakastaa peiliä. Se ei kuitenkaan katsele itseään peilin kautta, vaan muita. Esimerkiksi minua tai muita hevosia. En ymmärrä kuinka se on keksinyt peilille moisen käyttötarkoituksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti