tiistai 6. joulukuuta 2011

6.12.2011

Joulukalenterin kuudes luukku

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomen kansa!

Olen tänään ajatellut paljon isovanhempiani. Isänisää ja isänäitiä, jotka ovat jo nukkuneet pois, sekä äidin vanhempia, jotka vielä ovat täällä meidän ilonamme. Isovanhemmat ovat aina olleet minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Isänisäni oli sotaveteraani. En koskaan unohda papan kasvoja kun pienenä kyselin sotajuttuja häneltä. Se peitetty tuska oli käsinkosketeltavaa, eikä niistä asioista puhuttu ylpeydellä. On hyvin, hyvin vaikeaa käsittää miltä niistä nuorista, juuri ja juuri 18 vuotta täyttäneistä pojista on tuntunut joutua sotaan. Sellaista ei toivoisi kenellekään.

Isäni äiti taas oli sodan aikaan perheen "hevosmies". Heidän perheellään oli kylän ainoa hevonen ja sillä mummi sitten kuskasi kyläläisiä kaupoille, apteekkiin ja lääkäriin, haki puut metsästä ja teki peltotyöt. Mummu kertoi, kuinka hauskaa oli ollut hakea talvella puita ja sen jälkeen laskettaa täyttä vauhtia, jottei reki iskisi hevosta jalkoihin, jyrkkää mäkeä alas ja toivoa että hevonen pysyy pystyssä. (Tiedän kuinka hillitön kyseinen mäki on, sillä olen itsekin tarponut noita samoja metsiä, milläs muulla kuin suomenhevosella, useita kertoja ja vannon, etten KOSKAAN uskaltaisi edes ajatella laukkuuttavani hevosta siitä alas, en varmaan edes kävelyttää) Kyseinen hevonenkaan ei ollut kuulemma mistään helpoimmasta päästä. Mummun sisko kertoi, että perheen isä oli usein joutunut pyytää mummua valjastamaan hevosen, koska se ei suostunut muiden valjastettavaksi. Mummu ei tätä myöntänyt, hymyili vain. Ei tarvitse siis miettiä mistä minun veriini on tullut rakkaus hieman omalaatuisiin kavioeläimiin.

Tässäpä hieman sukuhistoriikkia itsenäisyyspäivän teemaan liittyen. Sanomattakin lienee selvää, että kaipaan mummua ja pappaa hyvin paljon. Kun mummu kuoli, minun oli ajatuksena laulaa alla oleva biisi hautajaisissa, mutten yksinkertaisesti pystynyt. Kiitos kaikesta mummu ja pappa. En unohda teitä koskaan.



2 kommenttia: