Louhoksen enkeli ja se toinen

Louhoksen enkeli
© Milla Kouhia

Yllä oleva kuva on otettu Tampereen lähistöllä sijaitsevalla louhoksella eräänä kylmänä ja tuulisena lauantaipäivänä. Köytettynä vedessä seisoessa ehti miettiä kaikenlaista. Mennyttä, tulevaa, sekä juuri sitä kyseistä hetkeä. Pääasia kuitenkin oli, että kuten yleensäkin, pystyin suhtautumaan tuossa tilassa kaikkeen paljon rauhallisemmin kuin normaalisti. Köydet tuntuvat hidastavan aikaa.

Mallin asema tällaisissa kuvauksissa on melko tukala, sillä vesi oli kylmää ja tuuli oli kylmää. Sitominen ei tapahtunut sekunnissa, eikä kuvan ottaminenkaan varsinaisesti ollut mikään lyhyt prosessi. Lisäksi minulle tulee aina kylmä kun köydet avataan, joten käytännössä olin kuvauksen jälkeen umpijäässä. Pahin huolenaihe kuitenkin tämän kaltaisissa kuvauksissa on turvallisuus. Tuosta kun kädet sidottuna kaatuu märkä, painava hame päällä naamalleen, siitä ei ominavuin nousta. Siksipä minulle olikin järjestetty kaksi turvamiestä mukaan (kiitokset Pasille ja Sapelle).

Toinenkin kuva napattiin samalla reissulla, ennen vedessä leikkimistä. Siinäkin tuli kylmä, mutten ehtinyt ajatella yhtä paljon. Idea tähän kitarakuvaan on pyörinyt päässäni jo hyvän aikaa ja vihdoin sopiva tilaisuuskin tuli. Toki ennen kuvauksia meidän piti käydä Millan kanssa paniikkishoppailemassa alusvaatteet tätä kuvaa varten, mutta toisaalta minut tuntien ne ei ole edes mitkään kuvaukset, mihin kaikki on valmiina kuvauspäivän aamuna. Kitarakamat saatiin kätevästi lainaan Sapelta.

Se toinen kuva, jolle en keksinyt nimeä...

Infoa kuvista:

Kuvat ja edit: Milla Kouhia
Malli: minä
Köydet: Pasi Itäsalo
Kitarakamat: Sape Koskinen

Making of kuvia louhokselta

Olinpa tuossa taasen käymässä Tampereella. Yllättäen, koska punkkasin Millan luona, meillä oli pari kuvausprojektia toteutettavana ennen kuin säät kylmenee niin paljon, ettei enää pysty. Keräsimme siis hyvin sekalaisen (vai pikemminkin sekavan) seurakunnan kasaan ja lähdimme viettämään laadukasta lauantaita eräälle louhokselle.

Tässä teille muutamat making of kuvat tapahtuneesta. Mukana menossa itseni lisäksi Milla, Pasi, Sape ja Sofia, joka on ottanut nämä loistavat ruudut. Kuviin pääsette klikkaamalla alla olevaa kuvaa.

Making of -kuvia

Mikä vampyyriä ahdistaa?

Pitkästä aikaa jotain kuvamateriaalia blogiin jostain muusta kuin minusta itsestäni. Fanny halusi "mielenterveyskuvauksen" joten mehän sitten järkättiin sellainen. Kuvapari syntyi itseasiassa aivan vahingossa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan vain vasemman puoleinen kuva piti tehdä, mutta kesken kuvauksen pyysin Fannya rentouttamaan kasvonsa ja hän sitten päätti suorittaa vastaavan ilmeen kuin mitä oikeanpuoleisessa kuvassa on. Tästä sainkin idean ja lähdettiin hakemaan alkuperäiselle kuvalle paria ylläolevalla lopputuloksella.

Olen ollut viimeaikoina hyvin väsynyt ja hyvin hämmentynyt. Syksy tulee vauhdilla ja sitä mukaan vuosi tikittää kohti loppuaan. Suoraan sanottuna en kestä ajatusta siitä, että seuraavakin vuosi olisi samanlainen kuin tämä. Tässä on kaikki pielessä. En ole lainkaan tyytyväinen nykyiseen asetelmaan. Olen kokenut niin paljon tuskaa, yksinäisyyttä, hylätyksitulemisen tunnetta, ulkopuolisuutta, itseinhoa ja kaikkia muita negatiivisia tunteita, etten pysty niitä sanoin kuvailemaan. Olen saanut pettyä itseeni niin monta kertaa, ettei edes kahden käden sormet riitä niitä laskemaan, ei edes tuplasti. Joskus tuntuu, kuin en olisi riittävä mihinkään.

Studiossa kaikki on toisin. Se on minun pyhättöni. Siellä minun on hyvä olla. En tunne epävarmuutta, pelkoa, yksinäisyyttä (en edes silloin kun olen siellä yksin). Kaikki on hyvin. Se onkin varmaan ainoa paikka maailmassa mihin tunnen kuuluvani. Toki tähänkin on poikkeus ja olen viimeisen vuoden aikana tasan kerran tuntenut olevani vieras omalla studiollani, mutta se on toinen tarina se ja siihen minulla ei ole sanoja varastossa, tai on, mutta niistä olen hiljaa. Minä tahtoisin, että minun muukin elämäni olisi samanlaista. Tahtoisin, että voisin siirtää sen tunteen myös tuon maagisen paikan ulkopuolelle, mutten ole vielä onnistunut siinä. Ehkä joku kaunis päivä keksin keinon purkittaa sitä fiilistä. Kukapa tietää. Ja ehkä ensi vuonna tähän aikaan voin sanoa kaiken olevan hyvin. Jos uskon siihen tarpeeksi, voiko se todella olla niin?

Mikä siis vampyyriä ahdistaa? Vampyyriä ahdistaa, että se muistaa kaiken, eikä pysty unohtamaan mitään.

Remember everything

(linkistä löytyy teemabiisi näille kaikille sanoille ja fiiliksille)

Infoa kuvasta

Malli: Fanny
Kuva: minä
Edit: minä

Miltä tuntuu luovuttaa?

Niin. Miltä se tuntuu? No se tuntuu paskalta. Luovuttaminen on totaalista epäonnistumista ja etenkin jos kyse on unelmista, se on musertavaa.

Viimeaikoina olen miettinyt paljon niitä unelmia ja haaveita mitä minulla on elämässäni ollut. Kaikilla minun unelmillani on jotain yhteistä, ne ovat kestäneet kauan. Olen jaksanut haaveilla vuosi vuoden jälkeen noista asioista. Ne ovat kuitenkin aina osoittautuneet mahdottomiksi. Useimmiten olen joutunut luopumaan unelmistani ja haaveistani itsestäni riippumattomista syistä ja joskus minusta ei vain ole ollut toteuttamaan niitä.

Minusta ei tullutkaan sitä mitä minusta piti tulla isona. Ei, vaikka joskus jaksan siitä vieläkin haaveilla. Kaikki elämäni tärkeimmät hevoset ovat kuolleet liian nuorina. Kauneimmat sanat mitä kukaan on minulle koskaan sanonut ovat enää vain kirjaimia ruutupaperilla johon minä ne muistiin kirjoitin, eikä edes niiden sanoja muista niitä enää.

Minusta on tullut riittävän kyyninen ymmärtämään, että kaikki ne toteutuneetkin pienet unelmat tulevat aikanaan katoamaan, ne suurimmat lähivuosien sisällä, sillä mikään ei ole ikuista. Minusta on myös tullut hieman kylmä, enkä jaksa pidätellä hengitystä ihmeitä odottaen.

Kaikesta huolimatta minä olen silti olemassa. Minä olen edelleen minä. Hieman varautuneempi ja epäuskoisempi kuin aluksi, mutten yhtään sen huonompi. Vaikka luovuttaminen tekeekin helvetin pahaa, se ei silti saa lamauttaa paikalleen. Ja vaikkei minulla ole jäljellä enää montaakaan unelmaa, aion niitä varjella viimeiseen asti ja taistella kunnes lopullinen seinä tulee vastaan. (ja varmaan minun luonteellani vielä hyvän tovin sen jälkeenkin). Niin kauan kun minulla on kamera, jonka voin nostaa kasvojeni eteen ja muodostaa sellaisen maailman kuin tahdon, olen kaikesta huolimatta onnellinen.

Miksikö kirjoitin tämän? Kirjoitin, koska minusta tuntui siltä. Olen hirvittävän hyvä kätkemään itseni omaan pieneen maailmaani, minun henkilökohtaiseen Tylypahkaani, mutta se ei kuulemma pidemmän päälle ole terveellistä. Toinen syy, miksi koin tämän aiheen tarpeelliseksi oli rakkaan ystäväni, Sonjan tekemä video. Hän oli tehnyt videon minusta. Video sai minut ajattelemaan monia asioita, mm unelmia, toteutuneita ja haudattuja.

Tässä kyseinen video teillekin nähtäväksi. Vierailkaahan myös Sonjan blogissa!

Paljon melua

Nimittäin pääni sisällä. Minulla olisi niin paljon sanottavaa ja ajateltavaa, etten tiedä mistä aloittaisin. En ole pitkään aikaan saanut kirjoitettuakaan mitään, koska minusta tuntuu, etten saa mistään lauseesta kiinni. Paitsi yhdestä, jota minun mieleni suorastaan kiljuu, mutta se tuskin koskaan pääsee näppäimistölle asti. Kaikki muu tuntuu turhalta, vähäpätöiseltä, mitättömältä. Tai sitten ne ollennaisesti kietoutuvat tähän yhteen lauseeseen, eivätkä ole minkään arvoisia irrallisina.

Kuluvan vuoden aikana olen saanut paljon erilaisia ohjeita siitä, miten minun pitäisi tai kannattaisi elää ja olla. En ole unohtanut niistä neuvoista yhtäkään ja ne huutavatkin nyt pääni sisällä kilpaa. Joudenkin kohdalla olen tosin miettinyt, että olisivatko nämä neuvoja antaneet ihmiset paikanpäällä korjaamassa palasia kasaan jos todella tekisin niinkuin minun odotetaan tekevän? Todennäköisesti sillä taistelutantereella olisi hyvin, hyvin hiljaista. Osa elämänohjeista on taasen olleet erinomaisia ja olenkin ottanut ne onnistuneesti käyttöön. Kiitokseni niistä.

Nyt ettei kukaan käsitä väärin, ajatukseni eivät syksyn tullen ole lipsahtaneet synkälle puolelle. Päinvastoin. Kun annan ajatusteni kulkea vapaasti, ne ovat lämpimiä ja onnellisia. Ongelmaa ei siis ole. Vai onko sittenkin? Minulle se on pieni ongelma, todennäköisesti siksi, että teen siitä ongelman itselleni. Olen tässä mietiskellyt, kuinka paljon yksinkertaisempaa elämä oli silloin joskus kauan sitten, kun tällaisia ajatuksia ei ollut. Miltä tuntui kun mikään ei tuntunut miltään eikä mikään ollut todellista. En silti kaipaa tuota tyhjyyttä. Mieluummin opin elämään tämän "uuden" ajatusmaailmani kanssa. Vaikka nuo onnelliset, positiiviset ja lämpimät ajatukset ovatkin vain ajatuksia, ne ovat silti minulle olemassa ja ehkä minulla siis on niistä lupa nauttia. Kukapa sitä kieltäisikään, sillä minä itsehän omistan oman pääni sisällön.

Menipä jälleen sekavaksi. Jos joku saa tuosta mitään tolkkua, nostan kyllä hattua. Loppuun laitettakoon vielä kuva, jonka vuoksi jouduimme Hannun kanssa ihan tosissaan raastamaan vähäisiä harmaita aivosolujamme. Yleensähän juuri ne kaikista yksinkertaisimmilta ja helpoimmilta tuntuvat jutut on niitä, jotka osoittautuvat kaikista vaikeimmiksi toteuttaa. Niin kävi nytkin. Meillä oli referenssikuva josta yritettiin tutkailla miten se on mahdettu valaista ja millaisessa asennossa malli on. Valot saatiinkin sukkelasta vastaamaan alkuperäistä, mutta tämä malli ei millään ilveellä saanut itseään vastaavaan asentoon. Onneksi referenssiä ei ollut pakko jäljitellä aivan täysin.

Infoa kuvasta:

Kuva: Hannu
Malli: minä
Assari: Jossu
Edit: minä

Ja koska haluan jatkossakin pysyä hyvissä mietteissä ja fiiliksissä, laitan tähän loppuun biisin, josta minulle tulee aina hyvä mieli.

Goottiromantiikkaa

"So I'm never going to dance again...
The way I danced with you..."
© Milla Kouhia

Rakas ystäväni Milla halusi harjoitella "pariskuntapotrettien" ottamista ja päädyin sitten tähän projektiin malliksi. Koska minä en ole itselleni onnistunut vielä miestä huijaamaan, lainasimme Sapen hoitamaan tehtävää kuvausten ajaksi. Hän suoriutuikin hommasta herrasmiehen elkein.

Milla loihti kuvista aivan älyttömän upeita! Kuvauksissa oli äärimmäisen hauska ja rento tunnelma, mikä ei ole itsestään selvää kun laitetaan kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä lääppimään toisiaan. Tällä kertaa vaivautuneesta tai ahdistavasta tunnelmasta ei ollut tietoakaan, mutta huonot vitsit ja nauruntyrskähdykset täyttivät ilmaa senkin edestä.

Kiitoksia mahtavasta kuvauspäivästä ja fantastisista kuvista Millalle ja Sapelle!

Infoa kuvista:

Kuvat: Milla Kouhia
Edit: Milla Kouhia
Mallit: Sape Koskinen ja minä
Lisähuomautuksia: Upean hameeni loihti Maina Bragge