torstai 21. huhtikuuta 2011

Biisistä kuviksi osa I


"Kun tänään lähden otan mukaan mitä tarvitsen,
taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen
Kun tänään lähden en taakse aio vilkaistakaan
taivaalta tähden valitsen vaikken sitä kiinni saa"
~ Kun tänään lähden - Suurlähettiläät ~


Kuvauspäivä Ellan kanssa sujui oikein mallikkaasti kaikinpuolin. Hyvää treeniä jälleen molemmille. Ellan kanssa on mukavan rentoa puuhastella kuvaustouhujen parissa. Ei todellakaan tarvitse pohtia mitä suustaan päästää (sori Ella, mun jutut oli välillä ihan luokattoman huonoja...) ja muutenkin voi keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen.

Asetimme päivän tehtäväksi kuvata kuvasarjat jonkun biisin pohjalta. Ella valitsi kappaleekseen Suurlähettiläiden "Kun tänään lähden". Tähän oli kohtalaisen helppo keksiä konsepti. Jotain hieman omaperäisempää olisi toki varmasti voinut kehittää, mutta ajattelin päästä helpolla ja keskittyä enemmän luonnonvalossa kuvaamisen treenaamiseen.

Jälkikäsittelyssä halusin kokeilla hieman normaalista tyylistäni (onko sellaista?) poikkeavia lähestymistapoja. Osaa kuvista rustasin aivan turhan kauan, mutta suurimmaksi osaksi pääsin (kerrankin) lähelle tavoittelemaani lopputulosta melko helposti. Treeniä vaan lisää, niin ehkä minäkin joskus opin. =)

Hurjan isot kiitokset Ellalle mallina olemisesta taas kerran!




Seuraavassa postauksessa on aiheena minun biisikuvani by Ella.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Painajaiset palasivat

No, kerkesinhän jo näitä "ootellakin". Sama kaava kuin vuosi sitten. Kolmen painajaisen sarjoja. Ahdistavan todellisia. Nämä tuoreet eivät onneksi mene ihan yhtä äärimmäisyyksiin kuin vuosi sitten, mutta ei niitä silti voi varsinaisesti viihteellisiksi laskea vieläkään.

Miksi alitajuntani tekee minulle tällaisia kepposia? Ihan niinkuin muutenkaan ei olisi vaikeuksia nukkua kunnolla. Toisaalta ns "taiteellisesta näkökulmasta" nämä painajaiset ovat hyviä. Viime vuonna sain niiden innoittamana aikaiseksi yhden parhaista piirroksistani. Tosin niitä unia en haluaisi takaisin (eräs ystäväni tappoi itsensä niissä unissa minun silmieni edessä useilla eri tavoilla). Onneksi en näe enneunia, se on isoäitini hommaa.

Unet ovat todella kummallinen asia. Olen usein miettinyt, miksi aivot valitsevat juuri tietynlaisia kuvia, tilanteita ja ihmisiä yöllisiin seikkailuihin. Suurimmaksi osaksi minun uneni sisältävät valokuvia. Olen nähnyt varmasti satoja unia jossa lisää jonkun kuvan facebookkiin (säälittävää, eikö), tai jossa kuvaan jotain tai teen jotain muuta valokuvaukseen tai kameraan liittyvää. Kuitenkin harvemmin näen unia hevosista tai muista harrastuksistani. Kuluneen päivän tapahtumista en näe unia oikeastaan koskaan. Olen huomannut, että jos elämässäni ei "tapahdu tarpeeksi", uneni muuttuvat omituisiksi ja ahdistaviksi. Yrittävätkö aivoni siis järjestää minulle viihdettä?

Parhaimpia unia ovat sellaiset, joissa asetelmat ovat kääntyneet päälaelleen. Jotkut ystäväni saattavat tässä kohtaa muistaa legendaarisen "koulutetut skorppioonit"-unen, joka aiheuttaa hymyn edelleen huulilleni, vaikka näin sen joskus kaksi tai kolme vuotta sitten. Tämä uni oli sinänsä merkittävä, hauskuutensa lisäksi, että jouduin vihdoin tunnustamaan itselleni asioita, jotka olin tiennyt jo hyvän aikaa ja sillä tavoin tuo uni tavallaan muutti elämääni ja on yhteydessä moniin tapahtumiin vielä näin vuosienkin päästä. Kummallista. Itseasiassa tuo uni tavallaan toteutuikin tässä taannoin. Ei sentään kirjaimellisesti kuitenkaan. Olisi saattanut tämän tytön pasmat mennä turhan paljon sekaisin. =D

Loppuun vielä piirros viimevuotisen uneni pohjalta. Kuva on piirretty Photoshopilla ja aikaa meni kolmisen tuntia. Aseen piirtämiseen käytin eniten aikaa, sillä en ole koskaan aiemmin sellaista piirtänyt. Enkä kyllä ihan heti piirrä uudestaan. Oli sen verran hermoja raastavaa puuhaa. Minun oli tarkoitus piirtää muistakin painajaisista kuvat, mutten vain kyennyt siihen. En saanut niihin oikeaa fiilistä, vaikka kuinka yritin. Tämä siis sai riittää siltä osastolta. Katsotaan, joutuuko näistä uusista pätkistä tekemään "terapiapiirroksia"...

Bad Romance


Tatuointikuumetta ilmassa

Kauankohan minun pitää vielä haikailla ennen kuin vihdoin saan otettua uuden tarran iholle? Edellisen ottamisesta tulee heinäkuussa kuluneeksi kymmenen vuotta.

Sain tatuoinnin syntymäpäivälahjaksi. Tiesin jo pitkään mikä tulisi olemaan aiheena ja mihin kuva tulisi. Minulla oli kuva valmiina, mutta se muuttui kuitenkin viimetingassa, enkä ole katunut. Tiesin jo tuolloin, ettei silloinen hoitohevoseni, elämäni hevonen, näkisi todennäköisesti seuraavaa kesää, joten halusin siitä pysyvän muiston. Tämän vuoksi päädyin pegasokseen. Heres ehti tuon kuvan nähdä. Muistan vieläkin kuinka tarkasti se haisteli selkääni tatuoinnin oton jälkeen.Vajaa kuukausi myöhemmin Heres nukkui ikiuneen. Nyt tuo pegasostatuointi on minun suojelusenkelini. Se ei ehkä ole muiden mielestä kaunis, eikä maailman taidokkaimmin tehty, mutta minulle se on täydellinen.

Minulla on useampiakin ideoita uutta tatuointia varten. Haluaisin tatuoinnin ranteeseen. Minulla on vain hirveitä vaikeuksia päättää mikä olisi paras kuvavalinta. Vahvimpana ehdokkaana tällä hetkellä on pieni "taikajuomapullo" jossa on kuplivaa nestettä. Ehdottomasti väritön ja hyvin "haalea". En ole kuitenkaan vielä osannut päättää näyttäisikö suunnitelmani hyvältä vai ei.

Toinen vaihtoehto on pieni, hieman tribaalityyliin piirretty pöllö. Tähänkin on syynsä, mutta niitä en ala tähän selittämään, koska muuten minua pidetään vielä tärähtäneempänä kuin nyt. Kotkan sulkaa olen myös miettinyt, mutten ole keksinyt sille luontevaa paikkaa. Siran tassunjälki on myös yksi mietinnänalla olevista vaihtoehdoista, mutten sillekään ole keksinyt kohdetta. Hankaloittaa asiaa kun selkä on periaatteessa jo "varattu".

Korsettitatuointi tai vaihtoehtoisesti korsettilävistys olisi myös aika hauska. =)

Suurimman kuumeeni kourissa päätin kokeilla meneekö minulla vielä kaikki korvikset korviin. Menihän ne, eikä tarvinnut edes käyttää hirmuisesti väkivaltaa. Nyt on sitten taas yhteensä kuusi korvista. Harkinnassa on laittaa kielikoru takaisin. En ole kokeillut meneekö se vielä läpi. Tuskin, mutta sitten pitänee käydä lävistäjän juttusilla.


My Guardian Angel


Vilkaisu pääni sisään...

Minulta on muutaman kerran kysytty, mitä minun päässäni liikkuu kun kuvaan, joten ajattelin kirjoittaa siitä pienen postauksen tänne blogiin. Kuvaaminen on minulle tapa tyhjentää mieli. En juurikaan ajattele mitään kuvatessani vaan pyrin keskittymään ns. olennaiseen. Joitakin tiettyjä ajatusmalleja kuitenkin on ja niitä sitten toistelen päässäni itsekseni (ja joskus ääneenkin, pahoitteluni siitä kuvattavilleni).

Tässä muutamia lauseita, mitä päässäni pyörii:

"Näe valo"
- Tämä on yleensä se ensimmäinen ja päällimmäinen asia, mantra oikeastaan, johon yritän keskittyä ja jota yritän toteuttaa parhaan kykyni mukaan.

"Tämä on vain valoja ja varjoja."
- Tätä lausetta hoen itselleni kun homma tuntuu menevän v*tuiksi. Hoen sitä niin kauan, että keksin mitä voisin tehdä toisin ja yritän uudestaan. Tästä juontaa juurensa myös blogini nimi, kuten joku jo saattoi huomatakin.

"Ei mitään kiirettä, rauhallisesti, ei kiirettä."
-Loistava hokema. Minulla tuppaa usein olevan enemmän vauhtia kuin järkeä tilanteessa kuin tilanteessa, joten tästä on hyvä muistuttaa itseään aika ajoin...

"Miksi otan tämän kuvan? Miltä haluan sen näyttävän?"
-Vaikkei suurimmalle osalle ottamistani kuvista olekaan mitään syytä, mietin joka kerta millainen on SE KUVA minkä haluan saada aikaan. Kaikki muu on ekstraa.

Näiden perusmantrojen lisäksi pyörittelen päässäni myös kuvia mitä olen ottanut aikaisemmin. Mietin millaiset olosuhteet niiden ottamishetkellä oli, miten valot oli asetettu tai mistä kulmasta otin kuvan. Sen jälkeen mietin, kannattaako samaa kaavaa toistaa vai muutanko jotain. Muistan yleensä todella tarkasti miten valot on aseteltu studiossa, joten saatan myös miettiä miten valot ovat olleet joissain kuvauksissa missä olen itse ollut mallina.

Ulkona näprään kameran asetuksia ja käyriä rasitukseen asti ja käytän puolet energiastani numeroiden miettimiseen, enkä yleensä edes saa tällä pohdinnalla mitään aikaan. Hevosia kuvatessa esim kentällä, mietin saisinko jostain muusta kohdasta vielä isomman liikkumatilan hevoselle, jotta se säilyy oikeanlaisessa valossa.

Lähes aina päässäni soi joku tietty kappale taustalla. Joskus se on hyvä asia ja joskus äärimmäisen huono. Riippuen biisistä...

Tässäpä nyt muutamia tällaisia ajatuksia paremman postausaiheen puutteessa. Huomenna, jos keli sallii, pitäisi vähän kuvailla Ellan kanssa ulkosalla. Sain huonon idean joka vaatii ehdottomasti toteuttamista.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Pieniä iloja


"It's amazing
How you can speak
Right to my heart
Without saying a word,
You can light up the dark."

~ When you say nothing at all - Ronan Keating ~


Ihmeellistä, kuinka paljon iloa voikaan olla pikkuisesta varsasta. Sen puuhia seuraillessa nousee väkisinkin hymy huulille. Se elämän ilo ja ennakkoluuloton uteliaisuus on suorastaan tarttuvaa. Pikkuinen ilopilleri on valloittanut aivan totaalisesti minun sydämeni. (Ja varmasti kaikkien muidenkin, jotka ovat tätä pikkuruista ihmettä päässeet ihastelemaan.)

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Mihin tarvitaan prinssiä...

... kun on valkea ratsu jo valmiina?

Niin no, onhan niissä prinsseissä toki puolensa, enkä pahakseni laita jos sellainen vastaan kävelee (doubt it though...), mutta satuponi löytyy omasta takaa. Mramor on todella suloinen ja ihana... Kuvissa ja kaukaa. No ei kai. On se mahtava poni ihan oikeastikin. Joskus vain vähän turhan fiksu ja omapäinen, mutta eipähän käy aika pitkäksi. Se myös on todellakin valokuvaajan poni. Ehdottomasti paras mallini. Mramor osaa poseeraamisen jalon taidon ja onnistuu näyttämään kuvissa hyvältä lähes aina. (En tosin ole vieläkään päässyt ajatustasolla yli siitä, että mielestäni ostin tavattoman ruman kavioeläimen.)

Minun oli alunperin tarkoitus ostaa poni, ratsastella sitä muutama kuukausi, max vuosi ja myydä se sitten pienellä voitolla, mutta tuossa tuo sekundavalkoinen karvapallo pönöttää vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Ei siitä varmaan eroon pääse ikinä, enkä kyllä oikeastaan haluaisikaan päästä. Vaikka elämäni olisikin taatusti helpompaa ilman sitä (ja minua näykittäisiin huomattavasti harvemmin) jotain puuttuisi. Kyllä jotain haastetta pitää olla.

Eilen illalla maneesissa oli mainio valo ja Poni (Mramoria kutsutaan siis mielikuvituksettomasti tällä nimikkeellä) oli pörheällä tuulella, joten sain räpsittyä muutaman kuvan. Enemmänkin olisin halunnut ottaa, mutta valitettavasti maneesin pohja alkoi pölistä niin, ettei siellä ollut järkeä olla. (Niistän mustaa räkää ainakin viikon...)


Saduista suoraan astelen uniin...


  






Yhteiskuva


Viimeisen kuvan ottamisen jälkeen minun piponi lähti Ponin mielestä parempaan tarkoitukseen, eli pyöriteltäväksi maneesin hiekassa... Poni on siitä hauska, että se keksii kaikenlaisia omia juttujaan. Se mm rakastaa peiliä. Se ei kuitenkaan katsele itseään peilin kautta, vaan muita. Esimerkiksi minua tai muita hevosia. En ymmärrä kuinka se on keksinyt peilille moisen käyttötarkoituksen.




Pikkuinen ihme

Meidän tallimme väkeä on syntynyt ilostuttamaan pikkuruinen varsa! Piinallisen pitkän ja jännittävän odotuksen jälkeen Angela pyöräytti maailmaan suloistakin suloisemma tammavarsan. Tämä uusi ihme on mielettömän sievä ja rohkea. Oikea pikkumalli, joka ei kameraa ujostellut.

Onnea Tytille, Sofialle ja koko perheelle uudesta tulokkaasta! Angelan varsa valaisi, ja tulee varmasti vielä usein valaisemaan, meidän kaikkien päivää. =)