tiistai 3. toukokuuta 2011

Minä ja viralliset dokumentit, osa "en edes jaksa laskea"

Onko tämä enää tottakaan? Taidan ihan oikeasti tarvita jonkun, joka hoitaa kaikki viralliset asiat minun puolestani. Nämä "paperihommat" ei vain sovi mulle.

Tänään piti taas hoitaa virallisia asioita. Tarvitsin todistuksen luottotietojeni puhtaudesta vuokrasopimusta varten, joten reippaana tyttönä soitin ulosoton tädille saadakseni tarvittavan lappusen. Ehdin kertoa kuka olen ja mitä asiani koskeen, kun tämä erittäin huonotuuliselta kuulostava täti alkaa paasata minulle, että minulla ON merkintä luottotiedoissani. Hetken aikaa sain etsiä hengitysrefleksiäni uudelleen. Että mitä? Minulla? Kysyin, että miksen minä ole saanut tästä mitään informaatiota ja tästähän täti vallan villiintyi ja kovaan ääneen kertoi, että ihan varmasti olen saanut, asia on laitettu vireille vuosi sitten. Ahaa... Vai niin. Muuten hyvä, mutten koskaan ole ollut tämän firman asiakas, jota tämä häiriömerkintä koski.

Yritin sitten varovasti kysellä, että onkohan nyt ihan oikean ihmisen tiedot auki. Täti tuhahtaa, että kyllä tämä asia nyt näin on. Sitten tulee hetken hiljaista ja seuraavassa hetkessä saan saarnan siinä, että AINA pitää sanoa henkilötunnus. Olisin toki kertonut, jos olisin ehtinyt ja jos sitä olisi kysytty. Toki se on minun vikani, ettei ko henkilö huomannut kysyä tunnaria vaan päätti luottaa kristallipalloonsa. (varmaan katsoi niitä tietoja, mitkä sattui olemaan ruudulla auki...) Mitään pahoitteluja en saanut, ainoastaan toteamuksen "Olin ihan varma, että olet meidän rekisterissä". Anteeksi nyt vaan, mutta kuuleeko sen äänestä?

Että näin taas. Haluaako joku alkaa hoitaa näitä mun virallisia paperiasioita mun puolesta? Josko nämä asiat muiden käsien kautta sujuisivat jouhevammin. Minulla täytyy olla joku ominaishaju/äänentaajuus/ tai joku muu vastaava, mikä aiheuttaa tällaista, sillä eihän tämä ole normaalia enää. Toki tämä on alkanut jo ihan alkumetreiltä, sillä minun syntymääni koskevat dokumentit ovat myös mystisesti kadonneet, että eipä kai auta kuin alistua tältä osin kohtaloonsa. =D

maanantai 2. toukokuuta 2011

Koiratonta elämää edessä


Nyt se Sira sitten lähti kasvattajan hellään huomaan viimeistelemään pentujaan. Ei siis enää pitkä aika, että minun pieni risupartani pyöräyttää maailmaan lauman uusia risupartoja (jotka kyllä pienenä muistuttavat enemmän vessaharjoja hampailla, kuin uljaita suursnautsereita). Vähän oli haikea fiilis luovuttaa Sira, mutta onneksi tiedän sen olevan Outin luona erinomaisessa hoidossa. Ikävähän sitä tietenkin tulee, mutta on tämä silti sen arvoista. 

Nyt vaan kaikki peukalot ja isovarpaat pystyy, että kaikki menee niinkuin kuuluukin. =) 

"Sähän tiedät miten hyvä tuuri mulla on..."

"...näissä paperiasioissa..." Aina hyvä aloitus puhelulle. Tänään sain taas elävän todisteen tästä uskomattomasta tuuristani. Ostin tässä hiljattain itselleni auton, aivan ihanan mustan Mondeon, ja luonnollisesti kävin siirtämässä sen katsastuskonttorilla omiin nimiini ja laitoin samalla vakuutukset kuntoon. No, tänään vakuutussopimukset tulivat postissa. Vakuutusyhtiö oli ystävällisesti päättänyt, että minun Mondeoni on minun exäni auto, vaikkei hänen nimeään missään papereissa lue. Kiva... Kiitti... En ilmeisesti saa omistaa autoa...

Kenelle muulle on käynyt näin? Tämä on toki vain yksi esimerkki. Minun tapauksessani lähes poikkeuksetta kaikki viralliset paperit katoavat tai unohtavat jonnekin viraston pöydälle tai viraston täti unohtaa laittaa ruksin johonkin ruutuun tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu. Mutta uskokaa tai älkää, koska tällainen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, tähänkin tottuu.

Tällaista tänään... Mitähän huomenna...

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Kultainennoutaja Otto

Luksuspäivä. Ensin autosta puhkesi rengas (taas), Ponilta oli kengät miten sattuu (sain leikkiä kengittäjää ja irrottaa kaikki kengät. Selkä kiittää...) ja kamerani onnistui aiheuttamaan minulle slaagin hetkellisellä tilttaamisella. Hiki pukkasi pintaan kun mikään nappula ei toiminut. Onneksi muutama on/off -napsautus teki jälleen ihmeitä.

Tämän päiväinen mallini oli kuitenkin sen verran upea, että kaikki päivän epäonniset tapahtumat unohtuivat. Minun on jo pitkään pitänyt kuvata ystäväni Heidin kuvankaunista kultaistanoutajaa Ottoa, mutta vasta tänään sain vihdoin aikaiseksi raahata kameran mukaan kahvittelureissulle. Se ehdottomasti kannatti. Hienoja koiria on aina ilo kuvata. =)

 Otto













 

lauantai 30. huhtikuuta 2011

"Photoshopterapiaa"

Mitä minä teen kun minusta tuntuu, että takki on ihan tyhjä? Kun mieli on maassa, eikä mikään huvita? Minä avaan photarin ja alan naputella vailla varsinaista päämäärää ja välillä käyn lukaisemassa mitä foorumeilla ja facessa tapahtuu (ei juuri mitään). Ht.net tosin sai pienen hymyn huulille pelkillä otsikoillaan. Päivän paras oli ehdottomasti "Nolasin itseni kännissä..." (joku toivoo apua morkkikseen). Amatööri... Allekirjoittanut pystyy nolaamaan itsensä ihan selvinpäin, poistumatta lainkaan kotoa... Pitäisikö sitä siis olla useammin "viihteellä", olisi edes joku tekosyy näille toivottomille typeryyksille?

No, parannellakseni fiiliksiäni starttasin photoshopin ja valitsin muutaman kuvan treenauskohteeksi. Päätin ottaa aiheekseni suosikkijuttuni, eli ihon korjailun. En tiedä miksi, mutta se on vain niin kovin kiehtovaa puuhaa. Tällaisen treenin parissa voisi viettää vaikka kuinka kauan aikaa ja varmasti tämän saman puuhan parissa jatkan kikkailua vielä lopun iltaa.

Minulla ei ole teille valitettavasti tarjoiltavana kuin yksi vaivainen kuva (no ok, kaksi kun alkuperäinen lasketaan mukaan), koska ne muut mitä rustailin eivät olleet julkaisukelpoisia (yksi oli sama kuva mikä on jo aikaisemmin ollut täällä, yritin tehdä uudelleen saman muokkauksen ja onnistuin siinä, eikä minulla ole kahden muun julkaisuun lupaa.). Tässä kuva minusta itsestäni, jonka on ottanut ystäväni Karel Vedro, joka oli joulukuussa testaamassa minun flashejäni.

Ennen


Jälkeen

 "Snow White"

Neljätoista layeriä löytyy valmiista kuvasta.
Käytetyt työkalut:
- Surface blur
- Color balance
- Selective Color
- Levels
- Curves
- Brightness/Contrast
- HDR Toning (hauska nappula)
- Vibrance
- High Pass filter
- Clone stamp

Unohdinkohan mä jotain tosta listasta? Oh well...

Muokkailubiisinä tälle kuvalle toimi:
Not Strong Enough - Apocalyptica

(Ja samalla tuli muokattua vähän blogin kommentointiasetuksia, eli nyt kuka tahansa voi heittää kommentin niin tahtoessaan.)

Johan oli ajelut...

Kolmen naisen kopla, Heidi E, Sanna ja allekirjoittanut, kurvailivat jälleen pitkin maakuntaa mustalla Mondeolla. Itse sain nauttia kuskin roolista ja kivaa oli. Luoja, millaista mekkalaa voi lähteä kolmesta akasta. =D ABC:n väki joutui kärsimään meidän olemassaolostamme usein, sillä Sannalla on seurapiirirakko. Montakohan kertaa me käytiin siellä illan/yön aikana?

Vappufiilikset oli enemmän kun kohdillaan, vaikkei vielä vappu ollutkaan. Jutut oli harvinaisen törkeitä, jopa meidän suusta. Lanseerattiin uusia sanontoja, kuten "omenatäti", "kato! omenoita!" ja "nätti koira..." (tästä kuuluu oikeastaan kiitos Lauralle, joka ei valitetavasti tällä kertaa ollut kyydissä). Eikä pidä unohtaa "Siwan kasseja", joista mä varmaan saan kuulla kuittailua koko loppuikäni. Kiitti vaan. ^^

Hauskaa oli, kuten olettaa saattoikin. Uusintakierros on varmasti tulossa. Oli ihanaa nauraa sydämensä kyllyydestä ja unohtaa kaikki huolet ja murheet muutamaksi tunniksi. Vatsalihakset sai kovaa treeniä ja nyt tuntuukin siltä kuin olisi eilen ollut salilla pari tuntia. Mahtava fiilis, eikä edes ole tukka kipeenä. ;)

Mitähän kivaa sitä tänään keksisi?

HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE! <3
(Olkaahan kiltisti)

torstai 28. huhtikuuta 2011

Ikävääni huudan

Kaipaus on kummallinen asia. Se raastaa sisintä hajalle ja tekee olon ontoksi. Se on kuitenkin myös voimavara jos sen käyttää oikein, sillä se tarkoittaa, että on olemassa jotain mistä välittää niin paljon, että vaikka se olisi poissa, se ei katoa sydämestä. Minä kaipaan rakkaimpiani. Kaipaan niin että sattuu. Ikävöin niitä, jotka olen lopullisesti menettänyt ja myös niitä, jotka ovat liian kaukana poissa.

Tänä aamuna kaipasin ystävääni niin kovin, että olisin voinut huutaa ääneen. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin saanut istua saman pöydän ääreen, puristaa kahvikuppia käsieni välissä, vuodattaa sieluni pöytäliinaksi ja itkeä ystäväni olkapäätä vasten. Lohduttaisit minua ilman sanoja ja kun olisin rauhoittunut, joisimme pullolliset viiniä (sinä valkoista ja minä punaista), kertoisit minulle kuinka idiootti minä olen taas ollut ja sen jälkeen parantaisimme maailman. Niinkuin silloin joskus ennen. Mutten voi, sillä meidän välissämme on puoli maailmaa.

Katri... Mun on niin kova ikävä sua. Onneksi olet pian taas täällä, hetken. Juuri nyt tarvitsen sinua enemmän kuin koskaan.