Poni on kotona taas!

Minun oli tarkoitus tänään hukuttaa tämä blogi heppakuviin, mutta A) hävisin kilpajuoksun auringon kanssa ja B) olin autuaasti unohtanut kuinka hankalaa Ponia on kuvata liikkeessä ilman avustavia henkilöitä. Kumma juttu miten nopeasti tuollaiset pienet "vaikeudet" pääsee lipsumaan mielestä. Heh.

Rakas karvamoponi, eli Poni, on saapunut takaisin kotiin. Matka meni huippuhienosti (huolimatta siitä, että minä ajoin). Poni matkusti totuttuun tapaansa reippaasti, ainakin niin kauan kun heinää riitti. Murkinan loppumisen huomasi hyvin kopin pienestä heijaamisesta otuksen riuhtoessa tyhjää heinäverkkoa/kuopiessa. Lisää korsirehua turvan eteen ja matka jatkui. Kaikin puolin onnistunut reissu siis. Kiitokset kaikille asianosaisille!

Ensimmäinen päivä uudessa tallissa sujui lähinnä tutustumisen merkeissä. Minä laittelin tavaroita paikoilleen ja yritin päästä jyvälle tallin toimintatavoista. Ponin kanssa käytiin leikkimässä maneesissa. Kevyt irtojuoksutus (toisinsanoen olin laiska enkä jaksanut juosta kauheasti, joten Ponikaan ei juossut...) ja maastakäsin treeni siihen päälle. Joko karvakasalla oli ollut minua ikävä tai sitten sillä on tavat juurrutettu hyvin mieleen, sillä se toimi kuin ajatus. Pääsemme siis todennäköisesti aloittelemaan treenit aivan suunnitelmien mukaan.

Lisää Ponin kommelluksia (ja todennäköisesti niitä kuviakin) tulee myöhemmin kunhan me päästään vauhtiin. Ylläolevassa kuvassa me teemme molemmat sitä mitä teemme parhaiten, allekirjoittanut räpsii kuvia ja Poni poseeraa. Kuvan otto oli lähes mahdotonta, koska kavioeläin olisi tahtonut lepuuttaa raskasta päätään olkapäälläni. Muistikortilta löytyi about 15 sellaista kuvaa, jossa kamera on kummallisesti heilahtanut kuvaamaan maneesin seinää tai pohjaa...

Ei enää ikävää

© Heidi E.

Huomenna starttaan matkaan hakemaan rakkaani kotiin. Kolme kuukautta on tuntunut kovin pitkältä ajalta, ekä vielä oikein voi edes käsittää, että kohta saan Ponin kotiin. Sunnuntaina muutamme uuteen talliin. Ihanaa!

Rosalie

Halloween lähestyy ja siksipä koin tarvetta tappaa tylsyyttä ja näpertelyn tarvetta tekemällä Mainasta "Rosalie Hale" -kuvan. Rosalie on ehkä jopa suosikkihahmoni Twilight sarjasta, täydellinen, muttei silti tyytyväinen. Ikuisesti katkera siitä, mitä menetti vaikka saikin tilalle paljon.

"They left me in the street thinking I was dead, believe me I wanted to be. Carlisle found me, he smelled all the blood, but he was helping me."

"I got my revenge on them, one at a time. Saved Royce for last so he would know I was coming. I was a little theatrical back then. Things got better after I met Emmett, but we'll always be this, frozen, never moving forward."

~Rosalie Hale~ 

Valoisampaa

Huolimatta infernaalisesta väsymyksestä, tänään on ollut jostain ihmeellisestä syystä valoisampi päivä. Liekö johtunut hienosta kelistä. Onnistuin tehokkaasti nukahtamaan sohvalle pariksi tunniksi töiden jälkeen, vaikka tarkoituksenani oli lukea hetki kirjaa ja sitten iskeä kynteni kuvien kimppuun. Täytyy myöntää, että pienet päiväunet tekivät tässä tilanteessa erityisen hyvää ja maailmakin näytti herätessä heti valoisammalta.

Virkistävää oli myös tehdä hieman normaalista tyylistäni (jos niin voi sanoa) poikkeavia kuvia. Kaunis Maina oli ottanut mukaansa tämän aivan ihanan mekon (joka muuten on kirpputorilöytö) ja pakkohan siitäkin oli kuvat ottaa kun varsinainen "pääprojekti" (edellisen postauksen kuplakuva) oli saatu purkitettua. Kampauksen väsäsin nopeasti kasaan kolmella pinnillä ja rukoilin mielessäni sen pysyvän kasassa riittävän kauan. Hyvin pysyi ja taisi kestää ihan kotiin asti paikoillaan. Tästä täytyy kiittää äidin opettamaa pinnien lukitustekniikkaa, joka on osoittautunut melkolailla pettämättömäksi. Kiitos äiti!

Kiitokset myös Mainalle mallina toimimisesta ja kärsivällisyydestä kuvaajan testaillessa ja säätäessä omiaan.

Kuplassa

Joskus (kuten nyt) tuntuu, että elän kuplassa. Sellaisessa pienessä, joka kyllä näkyy läpi, mutta sen ympärillä vain syvän meren sävyjä. Oikeastaan täällä kuplassa on ihan mukavaa. Jalat ei ainakaan kastu. (Yksi inhottavimmista asioista maailmassa on muuten märät sukat.) Välillä koen suunnatonta tarvetta tökätä neulalla sopivaan kohtaan, mutta pelkään hukkuvani jos sen menisin tekemään. Seesteinen kuplaelämä jatkukoon siis toistaiseksi.


Kuplan puhkeamista odotellessa...


Kuvassa mallina ystäväiseni Maina. Lupaan pyhästi, että tämä kuplien viljely kuvissa loppuu nyt ainakin hetkeksi tähän. Oli vain aivan pakko testata voiko näinkin tehdä. Tai siis voinko minä tehdä näin. Pienellä ihmisellä on mukavaa kun se saa toteuttaa itseään.

Hukutettu kipu

Joillekin asioille ei ole sanoja. Siksi niistä tehdään kuvia.

Mallina aivan liian kaukana asuva ystäväni, Katri.

Sateen varjot

Ella treenaili valoja käyttäen minua harjoitusvastustajana ja minä sain tekosyyn näperrellä photarilla iltani (yöni) kuluksi. Itseterapiaa parhaimmillaan.

En osannut päättää onko tämä kuva "kivempi" värillisenä vai mustavalkoisena, joten tavoistani poiketen laitan tähän molemmat. Jokainen päättäköön itse kummasta pitää enemmän vai pitääkö kummastakaan.

Kello on nyt 04.30. Hyvää yötä ja huomenta. Kiitos ja anteeksi. Minä toivon kuulevani nyt tyynyn hiljaisen kutsun.