Tanssia pimeässä

Dance in the dark

Ihan tähän alkuun sanottakoon, että WAU! Teitä lukijoita on jo 200! Ihan käsittämätön määrä. En olisi blogia aloittaessani voinut kuvitellakaan tämän kiinnostavan näin monia ihmisiä. Nöyrimmät kiitokseni teille kaikille siitä, että jaksatte seurata minun höpinöitäni.

Joko te alatte kyllästyä minun positiivisuuteeni? Ei hätää, sitä on tulossa lisää. En aio luopua tästä saavuttamastani olotilasta mistään hinnasta. En vaikka taivas tipahtaisi niskaan ja aurinko sammuisi. Minä olen nimittäin luvannut itselleni, ettei sellaista pimeää olekaan jossa minä en voisi tanssia. Sitäpaitsi olen jo valmiiksi niin pilalla, että muutaman kerran viikossa laitan oikeasti kämpästäni valot pois ja suoritan pienimuotoisen tanssitreenin omaksi ilokseni.

Olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, että tämä muutos minussa ja asenteessani ärsyttää joitain ihmisiä. Sama on tapahtunut aina kun olen yrittänyt hampaat irvessä rämpiä suossa ja jotenkuten selviytynyt. Olen elämäni aikana kuullut varmasti satoja kertoja lauseen "Helppohan sun on, kun...". Ei ole, eikä ole ollut. Ei yhtään sen helpompaa kuin muillakaan. Jokaisella meistä on omat ristimme kannettavana, enkä minä itse ainakaan ole pätevä laittamaan järjestykseen sitä, kenelle mikäkin vaikeus on suurin. Se mikä on minulle (tai sinulle) normipäivä, voi kaataa naapurin maailman, sama myöskin toisinpäin.

Juuri nytkin, vaikka minulla onkin hyvä ja tasapainoinen olo, takaraivossani jyskyttää monia niinsanottuja epäkohtia: raha, työt, vanhan kameran elinikä, väsymys, ikävän tunne, you name it. En kuitenkaan suostu siihen, että ne pilaisivat päiväni. Joudun silti käymään pientä taistelua pääni sisällä, ettei niin kävisi. En oikeastaan voi sanoa, että se, miten "kovaa työtä" onnellisuus on, yllätti minut, mutta myönnän että se on välillä vaikeaa.

Kuitenkin nykyisin minun on paljon helpompi muistaa ne kaikki pienetkin hyvät asiat minun elämässäni. Esimerkiksi ystävät, Poni, koirat, valokuvaus, studio, koti (huomatkaa, kutsuin kämppääni kodiksi), satumetsäni, sekä kaikki ne pienet hyvät hetket jotka jäävät lämmittämään sydäntä ja sielua pitkäksi aikaa jos vain antaa niiden tehdä niin. Haluan myös, että ympärilläni olevat ihmiset tulisivat onnellisimmiksi ja nyt minulla on enemmän voimia yrittää tehdä heidän maailmastaan valoisampaa. Läheisteni onni on myös asia, joka ilahduttaa minua itseänikin.

Hmm.. Okei. Alan ärsyttää jo itseänikin näillä jaarituksillani. Lupaan postata jotain muutakin välillä. Ehkä. Olisiko teillä, rakkaat lukijani, jotain toivomuksia postauksen suhteen? Pitäisihän tätä 200 lukijan rajapyykkiä jotenkin juhlistaakin. Laittakaa kommenttiboxiin viestiä jos jotain tulee mieleen (olen ollut kiltti ja poistanut sen varmistuskoodihässäkän käytöstä).

Lopuksi vielä jotain pientä ohessa olevasta kuvasta. Sain kamerani eteen kauniin Rahilin, jonka kuvaaminen oli helppoa, sillä hän liikkui luontevasti ja paljon. Minulla oli (kuten monen muunkin mallin kanssa toki) todellisia vaikeuksia valita mitä kuvia tahdon tehdä. Tämä kuva kuitenkin erottui edukseen kauniin asennon, sekä savun muodon vuoksi. Minusta alkaa tuntua, että olen jokseenkin koukussa tuohon savukoneeseen. On se vain niin kiva laite ja sillä saa hauskaa ektraa kuviin hyvin vähäisellä vaivalla. Tunnen itseni onnekkaaksi, että saan kuvata studiossa, josta löytyy kaikkea hauskaa (ja joskus myös kaikkea hyvin epämääräistä kuten villainen kaasunaamari, puhallettavia palmuja, pakkopaita... En enää ylläty mistään mitä siellä tulee vastaan).

Kiitokset Rahilille upeasta malleilusta, sekä Millalle loisteliaasta assaroinnista!

Värikkäämpää

Hämmästykseni tajusin eilen, että kuvani ovat värikkäämpiä kuin aikaisemmin. Ajatus pysäytti minut hetkeksi täysin. Olenhan tehnyt ennenkin värillisiä kuvia, mutta ne ovat olleet aivan erilaisia. Viimeaikoina kuvissa värit ovat olleet melkeinpä pääosassa. (Mustavalkoisia kuvia ei lasketa). Voiko todella olla niin, että hyvä olo, positiivisempi asenne ja kirkkaampi mielenmaisema näkyy myös kuvissa värien kirkkautena? En oikeastaan tiedä oikeaa vastausta tähän(kään), mutta minun kohdallani näin on ilmeisesti käynyt. Onnellisuus on alkanut värittää kuviani.

Kuvissa esiintyvästä Tiiasta oli helppo tehdä juurikin värikkäitä kuvia ihan jo sen perusteella millainen fiilis kuvaustilanteessa oli. Heti alusta asti hänestä huokui lämpöä ja positiivista asennetta. On todella vaivatonta kuvata sellaista ihmistä, joka kauneuden lisäksi on vieläpä avoin kaikelle ja on kameran edessä kuin kotonaan.

Suuret kiitokset Tiialle malleilusta ja Millalle assaroinnista!

Janne

Duunikaverit on siitä käteviä, että ne ovat mukavasti siinä lähettyvillä jokainen päivä ja siten sinulla on hyvin aikaa houkutella heitä kuvausuhreiksi. Kuvissa esiintyvä Janne on siis minun kuutionaapurini siellä missä vietän suurimmanosan arkipäivistäni, eli toisinsanoen töissä. Tosin en voi tästä hirveästi mitään kredittiä suostuttelulahjoilleni ottaa, koska Janne oli ihan vapaaehtoisesti mukana ideassa, muusikko kun on.

Olen tässä pohdiskellut paljon työhön liittyviä asioita. Lähinnä sitä mitä haluan tehdä "isona". En ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen näissä pohdinnoissani. Olen yrittänyt miettiä mitä oikeasti tykkäisin tehdä leipäni eteen. Tottakai olisi hienoa, jos voisi tienata elantonsa valokuvauksella, mutta se tuntuu vielä niin kaukaiselta haaveelta, että pidän viisaampana miettiä ensin muita vaihtoehtoja. Sellaista työtähän ei olekaan mikä olisi aina kivaa. Ikävä kyllä. Jos joku muuta väittää on joko todella onnekas ihminen tai valehtelee.

Mutta mikä tekee työstä mukavaa? Työtehtävien mielekkyys toki ja onnistumisen tunne.Ne ovat kuitenkin aika harvinaista herkkua työmarkkinoilla. Hyvä menetetystä vapaa-ajasta saatu korvaus, palkaksi sitä vissiin kutsutaan, tietenkin myös lisää duunin mielekkyyttä. Kuitenkin nämä ovat sellaisia asioita mitkä eivät riitä siihen, että se about kahdeksantuntia olisi miellyttävästi kuluvaa aikaa. Itselleni on ainakin todella tärkeää hyvä työyhteisö, eli ne työkaverit. Hyvät työkaverit voivat pelastaa uskomattoman paljon. Kuten esimerkiksi tämä Janne. Se raukka joutuu kestämään minun seuraani jokainen arkipäivä toimistoaikojen puitteissa. Sääliksi käy. Moni kurja työpäivä on kyllä pelastunut hyvien (siis todella huonojen) juttujen ansiosta. Kiitokset siitä.

Näitä kuvia otettaessa Janne joutui odottelemaan ja seuraamaan kuinka minä yritin pohtia päätäni puhki ensin valaistuksen ja sitten kettuilevan salaman kanssa. Minulle tuottaa edelleen suunnattomia hankaluuksia tämä miesten kuvaaminen ja etenkin ohjaaminen. Olen ilmeisesti kuvannut liian paljon naisia. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle siis mentiin taas niin että heilahti. Se oli kuitenkin palkitsevaa ja malli oli äärimmäisen kärsivällinen. Onneksi meillä oli jo tyylisuunta tiedossa, joten sitä ei tarvinnut alkaa kuvaustilanteessa sen enempää miettimään. Sitten olisin ollut todella pulassa.

Kiitokset Jannelle malliksi suostumisesta ja Fannylle (taas) assarina toimimisesta!

Myrkyllistä

Poison Ivy

Me ihmiset olemme siitä kummallisia olentoja, että olemme hirveän taitavia myrkyttämään oman mielemme ihan huomaamattamme. Meistä tulee helposti katkeria, kateellisia ja itseämme vihaavia otuksia. Ryvemme menneessä ja panikoimme tulevaa. Murehdimme asioita mille emme juuri sillä hetkellä voi yhtikäs mitään. Arvostelemme itseämme ja kehitämme itse itsestämme täysin valheellia (negatiivisia) kuvitelmia. Olemme todella armottomia ja julmia itsellemme, sekä omalle mielellemme. Miksi? Meidän on kuitenkin elettävä sen meidän oman päämme sisällä 24/7. Eikö olisi paljon helpompaa olla kaveri sen jatkuvan juttukumppaninsa kanssa? Vastaus on yksinkertainen: Olisi, mutta toteutus saattaa olla hivenen työlästä ja vaatia yhden eliniän verran aikaa.

Minä olen kyllästynyt totaalisesti negatiivisuuteen, pelkoon ja painajaisiin. Olen kyllästynyt olemaan itseni pahin vihollinen. Itseasiassa kyllästyin jo aikaa sitten. Kun tajusin, ettei kukaan muu käännä minun maailmaani ympäri ja tee siitä parempaa paikkaa olla, aloin tehdä niin itse. Olen saanut ystäviltäni korvaamatonta apua tähän "projektiin" ja tiedän saavani sitä jatkossakin. Toivon myös että voin jakaa samaa tukea ja apua myös heille takaisin. Suurin työ on kuitenkin jokaisen tehtävä itse. Minä aloitin ihan siitä, että tein rauhan menneisyyden kanssa. Ymmärsin vihdoin, etteivät kaikki virheet olleet omiani, eikä kaikki aina ollut (eikä ole) minun syytäni. Menneisyyden sureminen ei auta mitään. Lakkasin myös pyytelemästä anteeksi olemassaoloani. Suurin askel tässä alkumatkassa kuitenkin oli todella ymmärtää, ettei kukaan muukaan voi rakastaa minua, jos en edes itse osaa itseäni rakastaa. Lakkasin etsimästä virheitä ja epäkohtia itsestäni ja elämästäni. Tiedän ilman suurempia pohdintojakin ne pääkohdat jotka pitää tästä elosta vielä korjata, joten miksi tuhlaisin aikaa niiden murehtimiseen, kun voin käyttää saman ajan ja energian niiden epäkohtien ratkaisemiseen?

Vaikka olenkin tällä tutkimusmatkallani ihan alkumetreillä, olen selkeästi paljon onnellisempi ja se kuulemma näkyy myös ulospäin. Myönnän, että nyt kun en enää myrkytä itseäni niin paljon kuin ennen, minusta tuntuu kuin olisin herännyt eloon jostain ihmeellisestä horroksesta. Ei, en ole kokenut mitään "suurta valaistusta" tai muuta vastaavaa, olen vain kiltimpi itselleni. Haluan olla onnellisempi. Yritän myös muistaa ajoittain taputtaa itseäni päähän muullakin kuin betoniseinällä. Ei tämä ajattelutavan muutos ole tapahtunut hetkessä, vaan hiljalleen muutaman kuluneen vuoden aikana. Viimeisin vuosi on tosin ollut monella tapaa tietynlaista läpimurtotaistelua ja jopa niitä isompia onnistumisen harppauksiakin.

Kuinka tämä ohessa oleva kuva liittyy aiheeseen? Hyvinkin olennaisesti. Ihan muutenkin kuin nimensä perusteella. Olen joskus aikaisemmin sanonut, että teen parhaat kuvani ollessani surullinen. Ja p*skan v*tut. Tätä kuvaa kuvatessani ja tehdessäni en ollut tippaakaan surullinen, päin vastoin. Olin mahdollisesti onnellisempi kuin koskaan ennen. Minulla oli mukavat pari päivää takana, hyvä ystävä vierelläni (kiitos Millalle huippuviikonlopusta kaikesta säätämisestä huolimatta) ja kaunis malli kameran edessä valojen keskellä. Lopputuloksena ehdottomasti parempaa jälkeä kuin syvissä vesissä uiskennellessa otetut kuvat. Kuvan konseptista ja ideoinnista kiitos kuuluu kuitenkin Millalle, sekä Tiialle, joiden settiä kävin niinsanotusti kuokkimassa. Mallin meikki on myös Millan tekosia.

Yhteenvetona tästä hyvin sekavasta tekstistä sanottakoon, että ihan sama mitä muut ovat asiasta mieltä, minä aion jatkossakin yrittää tulla onnellisemmaksi ja vähentää itseni myrkyttämistä. Tämä ajattelutapa sopii minun vartalolleni (ja toki sille mielellekin) paljon vanhaa paremmin.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Malli: Tiia L.
Assistentti: Milla
Meikki: Milla

Pahin viholliseni

My worst enemy

...Aika.

Se on kummallinen asia. Jokainen vuosi tuntuu kuluvan edellistä nopeammin. Tunnit ja minuutit käyttäytyvät miten sattuu. Välillä ne kuluvat tuskastuttavan hitaasti, kun taas toisinaan ne ottavat suuria harppauksia. Pahinta on, että ne tekevät asiat väärin. Eivät ollenkaan niinkuin minä tahtoisin. Ne eivät hidastu silloin kuin pitäisi, eivätkä kulu nopeasti silloin kun olisi syytä. Lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi. Koskaan. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Kaksikymmentäneljä ei riitä mihinkään. Milloinkaan ei voi myöskään tietää, mikä tunti on viimeinen.

Minusta tuntuu, että olen koko elämäni kamppaillut ajan kanssa. Olen usein miettinyt, että silloin kun tahtoisin ajan lentävän, se pysähtyy, mutta miksei se pysähdy silloin kun haluaisin sen pysähtyvän? Miksei se pysähtynyt silloin kun minun elämäni hevonen painoi päänsä syliini viimeisen kerran tai silloin kun minua viimeksi pidettiin kädestä? Miksi turhat tunnit taas matelevat?

Koko elämäni olen inhonnut odottamista. Olen kauhean huono siinä. Kun odotan jotain asioita oikein kovasti, aika on minua kohtaan todella julma. Se ei kulu sitten millään. Ironista kyllä, minulla yleisesti ottaen on aina jotain mitä odottaa. Se voi olla ihan mitä tahansa: reissu, ystävän vierailu, tekstiviesti/puhelu, kivat kuvaukset tai jotain ihan muuta. Aina on kuitenkin jotain. Olenkin miettinyt, että taidan olla jonkinsortin masokisti, koska tuntuu sitä, että suorastaan hankkiudun tilanteisiin, joissa "odottamisen tuska" maksimoituu. Ja näissä tilanteissa aika näyttää minulle keskisormea. Joka kerta.

Niin, aika on pahin viholliseni, koska en pysty sitä hallitsemaan. Se, että täytän kalenterini pienillä mustilla pisteillä (rakas iPhone, kuinka olenkaan koskaan tullut toimeen ilman sinua) ei tee minua onnelliseksi tai saa aikaa kulumaan sitä vauhtia kuin toivoisin. Kello käy koko ajan omaa vauhtiaan, huolimatta siitä mitä teen tai jätän tekemättä. Joskus se pelottaa minua, useimmiten vain ärsyttää. Aika on vienyt minulta paljon asioita, todella rakkaitakin, mutta myös antanut minulle paljon. Viimeisen parin vuoden aikana olen yrittänyt päästä sopuun ajan kanssa. Yrittänyt elää hetkessä. Se on vaikeaa. Menneisyyttään kun ei voi paeta ja tulevaisuutta on hankala olla pelkäämättä. Jos aika loppuisi tänään, mitä jättäisin jälkeeni?

Ohessa oleva piirros on yksi hyvä esimerkki siitä, miten kulutan turhia tunteja pois. En ole piirtänyt vuosiin, mutta eilen illalla avasin photarin ja rupesin nyhertämään kuvaa kellosta. Todella järkevää tekemistä lauantai-iltana. Ja joku vielä väittää, että minulla on jännittävä elämä. Ei ole. Uskokaa huviksenne. Käytän aivan liikaa aikaa kaikenlaiseen nypertämiseen ja tällaisten turhien asioiden pohdiskeluun. Kuulemma myös ajattelen liikaa. Niin varmasti teenkin. Mutta toisaalta, onko se väärin?

Odotetut kihlat

Hannu <3 Johanna

Ja rakkaudentäyteisillä postauksilla jatketaan. Tällä kertaa vuorossa on Hannun ja Johannan "viralliset" kihlakuvat. Koska tämä kuulemma oli minun syytäni (ole hyvä vaan Hannu), sain kunnian ottaa myös kuvatkin. Jossulla oli selkeä visio siitä mitä tehdään, eikä näiden kahden kanssa tarvitse kauaa aikaansa kuluttaa kun kuvat on purkissa. Juoruamiseen menikin sitten varmaan puolet enemmän aikaa, mikä on tällä porukalla ihan normaalia. Mitään muuta normaalia hommassa ei sitten ollutkaan. Jos ei lasketa mukaan sitä, että hukkasin kamerani kerran, en meinannut löytää lähetintä (olin varma, että joku on syönyt sen) ja olin muutenkin ihan tavalliseen tapaani kujalla. Se on jännä, miten aina tuttujen kanssa ottaa liiankin rennosti studiolla hengailun. Kuvat saatiin kuitenkin otettua kunnialla ja varmaan väsään vielä jonkun enemmän photoshopatun version tämän upean parin kuvista. Johan tätä kihlausta ehdittiin odotellakin...

Kuvia tehdessä minulle tuli mieleen, että vaikka olen itse ollutkin kihloissa nuorempana useamman vuoden, minusta ei ole kihlakuvaa otettu. Myöskään mitään virallista ylioppilaskuvaa tai muuta vastaavaa ei ole olemassa. Olen tainnut olla "virallisesti kuvattavana" viimeksi ihan lapsena, tyyliin yksivuotiskuvissa, jos koulukuvia ei lasketa. Yksivuotiskuvani olikin niin sensaatiomainen, ettei sen jälkeen tarvinnut mennäkään mihinkään. Suloinen kuolatippa leuan alla, norsukuvioinen hattu ja "peura ajovaloissa" -ilme takasivat sen, että kuva taisi kiertää pitkin Suomea ja olla painettuna jossain lehden mainoksessakin. Sama meno jatkuu edelleen. Joskin nykyisin yritän olla kuvauksissa kuolaamatta kamalasti ja hatutkin olen pyrkinyt jättämään kotiin. Ilme on kyllä ajoittain edelleen yhtä eksynyt kuin yksivuotiaana, ihan sama kummalla puolella kameraa on.


Kaikkea sitä miettiikin iltansa ratoksi. Suuren suuret onnittelut vielä Hannulle ja Jossulle! Enpä kyllä tiedä mitä tekisin ja missä olisin ilman teitä. Oletta rakkaita! Kiitokset myös ihanalle assarilleni Fannylle!

Infoa kuvista:

Kuva: minä
Mallit: Hannu ja Johanna
Edit: minä
Assari: Fanny

Sisustusvimma

Vihreää

Minulle iski sisustusvimma. Kai se uudistamisen tarve sitten purkautui tähän kun mitään muuta en tunnu saavan aikaiseksi vaikka kuinka pakertaisin. Nyt on hyvä fiilis kun sai jotain suunnittelemaansa tehtyä.

Sisustaminen ei varsinaisesti kuulu minun useisiin päähänpinttymiini tai pakottaviin tarpeisiini, mutta nyt täytyy myöntää, että tämä muutos oli hyväksi. Minä jopa hetken aikaa viihdyin piskien ja kissan kanssa sohvalla, ihan makuuasennossa. Katsotaan, kuinka kauan tämä "hyvä zen" jatkuu. Jospa pikkuhiljaa alkaisin tuntea olevani kotona omassa kodissani muutenkin kuin hetkittäin.

Sohvanurkkauksen lisäksi uusin myös hieman minun "kenkähyllyäni". Kauniiden kenkien katseleminen saa minut hyvälle tuulelle. Etenkin noiden, jotka ovat hyllyn päällä, joten miksen pitäisi niitä esillä? Kaapissa niistä ei ole mitään iloa kenellekään. Vähän harmittaa kun en ole vielä keksinyt mitään sopivaa tapaa saada myös kaikkia rakkaita saappaitani esille. Niiden sijoittaminen hyllyyn on hitusen hankalampaa, etenkin reisimittaisten saappaiden. No, ehkä keksin siihenkin vielä keinon.

Tästä tämä "väriprojekti" sitten starttasi. Seuraavaksi on vuorossa tietokonenurkkauksen tuunaus, sitten keittiö ja viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä (ainakaan työmäärältään), makuuhuone. Sen värejä en ole vielä päättänyt. Ehkä mustaa ja violettia? Mitähän kaikkea vielä keksinkään täällä pienessä kotikolossani muuttaa? Sisustusteksteille en ole vielä lämmennyt. Ne vaatinevat vielä lisää aivopesua ja suostuttelua. Toisaalta... Ihminen on valmis kummallisiin tekoihin tullakseen onnellisemmaksi ja tasapainoiseksi, joten koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan".

Kenkiä, kenkiä ja vielä lisää kenkiä.

Nuorta lempeä

In love

Tässä vuodessa on selkeästi jotain erilaista kuin edellisessä... Tai sitten se johtuu minusta... En tiedä, mutta jostain kummallisesta syystä minusta tuntuu, että nyt kaikilla on joku ihmeellinen kevätvillitys vaikka kevääseen on vielä pitkääkin pidempi taival kuljettavana. Ei siinä, onnelliset ihmiset, sekä levottomia letkautuksia heittävät toverit, ovat miellyttävää seuraa ja saavat (ainakin yleensä) allekirjoittaneen hyvälle tuulelle. Tänään tosin meinasi yliannostus iskeä kun ensin katseli söpöilyä studiolla ja sitten vielä puuhasteli illan kyseisiä kuvia photarilla.

Fannyn kanssa on ollut jo pitkään puhetta, että pitäisi ottaa tällaisia kuvia hänestä ja hänen poikaystävästään ennen kuin ko herra lähtee armeijaan. Luonnollisesti kuvien otto meni ihan viimetinkaan, mutta ehdittiinpäs kuitenkin. Koska kukaan meistä ei jaksanut tänään olla hirveän vakava, heittelin aika antaumuksella suustani sammakoita (kateelliset huutelee, vai miten se nyt Fanny menikään) ja nauraakin sai ihan luvan kanssa, paljon.

No olihan tuo nuoripari nyt suloinen. Katsokaa nyt. Hellusta kun mikäkin. Tällaisista kuvauksista tulee aina hyvä mieli. Siitä huolimatta minulla on nyt sellainen olo, että seuraavaksi voisi olla hyväksi kuvata jotain ihan muuta, mielellään vaikka jotain veristä tai muuten vaan synkkää, ettei totuus vallan unohdu. Uppoudutaan nyt siitä huolimatta vielä hetkeksi näihin söpöilyihin.

Ei oo helppoa olla ponitytön poikaystävä...

Mielenrauhaa ja mielikuvitusta

"Goddess"

Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, kroppa on ollut krapulan jäljiltä hyvin, hyvin väsynyt, joten olen käyttänyt laiskaa aikaani lähinnä mieltäni erilaisilla harjoitteilla kiusaten. Ei mikään paskempi tapa aloittaa vuosi. Päivällä parit mieltä hellivät rentoutumisharjoitukset, sitten vähän mielikuvitusmatkailua ja vähän lisää mielikuvitusmatkailua. Hauskaa oli.

Minulla on äärimmäisen hyvä mielikuvitus. Pystyn kätevästi sekunnissa katoamaan paikalta niin tahtoessani, eikä minulle tuota useimmiten tuskia keksiä uusia kuvaideoita tai muutenkaan visioida asioita. Tämä onkin hauskaa ja hyödyllistä, mutta joskus myös rasite. Etenkin silloin kun mieleni tekee näitä "harhautuksia" kysymättä minulta ensin. Kuvaidea esimerkiksi kesken työpäivän, jostain levottomammista visioista nyt puhumattakaan, on kohtalaisen sietämätön olotila. Kärsivällisyys kun ei varsinaisesti kuulu minun hyveisiini. Tämän vuoden tavoitteisiini kuuluukin mielenhallinnan ja mielenrauhan lisääminen. Etenkin sen jälkimmäisen.

Ohessa olevaa kuvaa tehdessäni en poikkeuksellisesti kuunnellut jotain hillittömän huonoja biisejä (mikä minulla yleensä on tapana, useimmiten samaa biisiä loopaten vieläpä), vaan pistin ystäväni vinkistä kuulokkeista soimaan binauraalista beattiä (7hz taajuudella). Olihan se melkoinen kokemus ja kuvakin syntyi ennätysvauhtia raakileesta valmiiksi. Kokeilen varmasti uudestaankin. Kuvasta tuli yllätyksekseni, lupauksien mukaisesti, erilainen kuin mitä yleensä teen. Tosin mietin kyllä aloittaessani, että minut on varmasti lapsena pudotettu pari kertaa liikaa lattialle pää edellä, kun suostun kaikkeen tällaiseen älyttömyyteen...

Mitähän kaikkea tämä vuosi oikein vielä tuokaa tullessaan? Olenkin jo lupautunut tekemään kaikenlaista enemmän tai vähemmän typerää ja suurella mielenkiinnolla odottelen "seurauksia". Uteliaisuus ja kokeilunhalu eivät lienee lukeudu kovin suuriin synteihin?

Infoa kuvasta

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Jossu