sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Pahin viholliseni

My worst enemy

...Aika.

Se on kummallinen asia. Jokainen vuosi tuntuu kuluvan edellistä nopeammin. Tunnit ja minuutit käyttäytyvät miten sattuu. Välillä ne kuluvat tuskastuttavan hitaasti, kun taas toisinaan ne ottavat suuria harppauksia. Pahinta on, että ne tekevät asiat väärin. Eivät ollenkaan niinkuin minä tahtoisin. Ne eivät hidastu silloin kuin pitäisi, eivätkä kulu nopeasti silloin kun olisi syytä. Lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi. Koskaan. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Kaksikymmentäneljä ei riitä mihinkään. Milloinkaan ei voi myöskään tietää, mikä tunti on viimeinen.

Minusta tuntuu, että olen koko elämäni kamppaillut ajan kanssa. Olen usein miettinyt, että silloin kun tahtoisin ajan lentävän, se pysähtyy, mutta miksei se pysähdy silloin kun haluaisin sen pysähtyvän? Miksei se pysähtynyt silloin kun minun elämäni hevonen painoi päänsä syliini viimeisen kerran tai silloin kun minua viimeksi pidettiin kädestä? Miksi turhat tunnit taas matelevat?

Koko elämäni olen inhonnut odottamista. Olen kauhean huono siinä. Kun odotan jotain asioita oikein kovasti, aika on minua kohtaan todella julma. Se ei kulu sitten millään. Ironista kyllä, minulla yleisesti ottaen on aina jotain mitä odottaa. Se voi olla ihan mitä tahansa: reissu, ystävän vierailu, tekstiviesti/puhelu, kivat kuvaukset tai jotain ihan muuta. Aina on kuitenkin jotain. Olenkin miettinyt, että taidan olla jonkinsortin masokisti, koska tuntuu sitä, että suorastaan hankkiudun tilanteisiin, joissa "odottamisen tuska" maksimoituu. Ja näissä tilanteissa aika näyttää minulle keskisormea. Joka kerta.

Niin, aika on pahin viholliseni, koska en pysty sitä hallitsemaan. Se, että täytän kalenterini pienillä mustilla pisteillä (rakas iPhone, kuinka olenkaan koskaan tullut toimeen ilman sinua) ei tee minua onnelliseksi tai saa aikaa kulumaan sitä vauhtia kuin toivoisin. Kello käy koko ajan omaa vauhtiaan, huolimatta siitä mitä teen tai jätän tekemättä. Joskus se pelottaa minua, useimmiten vain ärsyttää. Aika on vienyt minulta paljon asioita, todella rakkaitakin, mutta myös antanut minulle paljon. Viimeisen parin vuoden aikana olen yrittänyt päästä sopuun ajan kanssa. Yrittänyt elää hetkessä. Se on vaikeaa. Menneisyyttään kun ei voi paeta ja tulevaisuutta on hankala olla pelkäämättä. Jos aika loppuisi tänään, mitä jättäisin jälkeeni?

Ohessa oleva piirros on yksi hyvä esimerkki siitä, miten kulutan turhia tunteja pois. En ole piirtänyt vuosiin, mutta eilen illalla avasin photarin ja rupesin nyhertämään kuvaa kellosta. Todella järkevää tekemistä lauantai-iltana. Ja joku vielä väittää, että minulla on jännittävä elämä. Ei ole. Uskokaa huviksenne. Käytän aivan liikaa aikaa kaikenlaiseen nypertämiseen ja tällaisten turhien asioiden pohdiskeluun. Kuulemma myös ajattelen liikaa. Niin varmasti teenkin. Mutta toisaalta, onko se väärin?

2 kommenttia:

  1. Mä vihaan myös odottamista. Tykkään olla mm. myös ajoissa.. Liiankin ajoissa. Ja kas kummaa sittenhän mä taas odotteleen (ja ehdin luoda hyvän turhautumisfiiliksen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tuon tunteen äärimmäisen hyvin. =D

      Poista