 |
| Kaverikuva pikku-Caanonin kanssa |
Kuten kaikki muutkin kauniit tarinat, minun ja pikku-Caanonini yhteinen taru loppui tänään. Uskollisen kamerani suljin räpsähti viimeisen kerran maneesissa. Asiaan kuuluvasti viimeiset kuvat ovat Ponista.
Näin eron hetkellä on hyvä miettiä menneitä. Kuuteen yhteiseen vuoteen on mahtunut paljon. Ilman tuota pientä kameraa olisi monet hyvät hetket jäänyt kokematta, sekä monet upeat ihmiset tapaamatta. En usko, että olisin edes samanlainen ihminen mitä olen nyt, jos en olisi ostanut tuota kameraa.
Pikku-Caanoni on kulkenut kanssani suunnilleen kaikkialla kaikki nämä vuodet. Se on suojellut minua lintutalossa Melbournen eläintarhassa, olen jäädyttänyt sormeni sen ympärille useita kertoja hevosia kuvatessani, sekä saanut vaatteeni likaiseksi rymyttyäni nenä lintassa kamera naaman edessä milloin missäkin ojassa tai ryteikössä. Olen ensimmäistä kertaa vuosikausiin tilanteessa, jossa minulla ei enää ole kameraa. Mitä nyt teen? Minusta tuntuu, niin hassulta kun se kuulostaakin, siltä, että minun perheenjäseneni olisi poissa.
Kiitos Pikku-Caanon, kiitos kaikesta. <3
Loppuun vielä pari yhteiskuvaa vuosien varrelta.
Osan otot! Aijotko ostaa miten pian uuden, jos niin minkä? :P
VastaaPoistaMahdollisimman pian pitäisi uusi runko hankkia. En ole vielä ihan tarkalleen päättänyt uuden perheenjäsenen mallia. Canon toki kuitenkin tulee sekin olemaan.
PoistaNiin ja kiitos osanotosta. <3
PoistaItku melkein tuli lukiessa. Voihan se johtua siitä, että en oo nukkunut kuumeen takia kunnolla, mutta itse uskoisin syynä olevan liikuttavan kirjoituksen. Ja kun tietää kuinka paljon se kamera sulle merkitsi. :(
VastaaPoistaMullakin tuli itku kurkkuun, kun samalla sopivasti soi taustalla Lovexin Yours </3
VastaaPoista(ja :D koska tilanne pisti myös naurattamaan..)