tiistai 17. huhtikuuta 2012

Maanantaipainos

Niin, sellainen minä taidan olla. Maanantaikappale, sutta ja sekundaa. Ainakin eilen tuli sellainen fiilis.

Lievästi sanottuna säikähdin kun yllättäen kesken työpäivän minulta katosi tunto toiselta puolelta kasvoja lähes kokonaan, eikä tunne mennyt ohi ollenkaan. Melko kiireesti siirsin itseni lääkärin puheille ja pääsinkin hetimmiten tutkittavaksi. Onneksi kuitenkin verenpaine ja sydänfilmi oli ok, joten sain lähteä takaisin töihin. Joskin sillä varauksella, että jos oireet ei lopu tai ne pahenee, pitää kiirehtiä välittömästi päivystykseen. Tällaiset puutumisethan ovat usein oire aivoverenkiertohäiriöistä, joten mistään pikkujutusta ei todellakaan ollut kysymys.

Duunista päästyäni sainkin sitten välittömästi seuraa kotiin ja kävin hetken frendien luona katsomassa leffaa illan kuluksi, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kun palasin kotiin, totuus siitä, ettei siellä todella ole ketään "vahtimassa" oli suhteellisen jäätävä havainto. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua pelotti mennä yksin nukkumaan. Rehellisesti sanoen mietin, mahdanko herätä aamulla. Onneksi huolehtivaiset ystäväni ottivat valvontani asiakseen ja sainkin tarkistussoiton asianmukaisesti kolmen aikaan aamuyöllä, sekä kuuden jälkeen aamulla (jolloin kyllä olin jo itse noussut sängystä).

Onneksi tästä(kin) selvittiin säikähdyksellä. Tapahtuma pisti kuitenkin miettimään, ettei sitä ihan oikeasti koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen. Kuinka paljon olisikaan jäänyt sanomatta ja tekemättä, jos se olisi ollut eilinen. Kuinka monelle olisin vielä halunnut kertoa mitä he minulle oikeasti merkitsevät, kuinka tärkeitä ystäväni minulle ovatkaan.

Muistakaahan siis tänään(kin) osoittaa välittämisenne rakkaillenne, sillä huomista ei välttämättä tulekaan.

Ystäväni, minä rakastan teitä. <3

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjotus. Olen kanssa miettinyt, että jos kuolen kotiin, koska poruka tajuaa mun kadonneen. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen miettinyt, että todennäköisesti kahden vuorokauden sisään joku alkaisi ihmetellä missä mä olen (viimeistään duunissa jengi hiiltyisi, että missä mä lusmuilen). Jos en kolmeen vuorokauteen vastaisi puhelimeen, uskon (haluan uskoa), että joku olisi murtamassa oveani. =D

      Poista
  2. Hui kamalaa..Onneksi oli ohimenevää, nuo tuollaaset on tosi pelottavia :/

    Onneksi sulla on ystäviä jotka kattoo perään <3

    VastaaPoista
  3. Mulla on mennyt migreenin takia toinen puoli kehosta kokonaan tunnottomaksi, ja se on ihan kamala tunne :s tää kirjotus pisti kyllä miettimään, et mitä jos tää ois mun viimenen päivä.

    VastaaPoista