Janne

Duunikaverit on siitä käteviä, että ne ovat mukavasti siinä lähettyvillä jokainen päivä ja siten sinulla on hyvin aikaa houkutella heitä kuvausuhreiksi. Kuvissa esiintyvä Janne on siis minun kuutionaapurini siellä missä vietän suurimmanosan arkipäivistäni, eli toisinsanoen töissä. Tosin en voi tästä hirveästi mitään kredittiä suostuttelulahjoilleni ottaa, koska Janne oli ihan vapaaehtoisesti mukana ideassa, muusikko kun on.

Olen tässä pohdiskellut paljon työhön liittyviä asioita. Lähinnä sitä mitä haluan tehdä "isona". En ole päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen näissä pohdinnoissani. Olen yrittänyt miettiä mitä oikeasti tykkäisin tehdä leipäni eteen. Tottakai olisi hienoa, jos voisi tienata elantonsa valokuvauksella, mutta se tuntuu vielä niin kaukaiselta haaveelta, että pidän viisaampana miettiä ensin muita vaihtoehtoja. Sellaista työtähän ei olekaan mikä olisi aina kivaa. Ikävä kyllä. Jos joku muuta väittää on joko todella onnekas ihminen tai valehtelee.

Mutta mikä tekee työstä mukavaa? Työtehtävien mielekkyys toki ja onnistumisen tunne.Ne ovat kuitenkin aika harvinaista herkkua työmarkkinoilla. Hyvä menetetystä vapaa-ajasta saatu korvaus, palkaksi sitä vissiin kutsutaan, tietenkin myös lisää duunin mielekkyyttä. Kuitenkin nämä ovat sellaisia asioita mitkä eivät riitä siihen, että se about kahdeksantuntia olisi miellyttävästi kuluvaa aikaa. Itselleni on ainakin todella tärkeää hyvä työyhteisö, eli ne työkaverit. Hyvät työkaverit voivat pelastaa uskomattoman paljon. Kuten esimerkiksi tämä Janne. Se raukka joutuu kestämään minun seuraani jokainen arkipäivä toimistoaikojen puitteissa. Sääliksi käy. Moni kurja työpäivä on kyllä pelastunut hyvien (siis todella huonojen) juttujen ansiosta. Kiitokset siitä.

Näitä kuvia otettaessa Janne joutui odottelemaan ja seuraamaan kuinka minä yritin pohtia päätäni puhki ensin valaistuksen ja sitten kettuilevan salaman kanssa. Minulle tuottaa edelleen suunnattomia hankaluuksia tämä miesten kuvaaminen ja etenkin ohjaaminen. Olen ilmeisesti kuvannut liian paljon naisia. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle siis mentiin taas niin että heilahti. Se oli kuitenkin palkitsevaa ja malli oli äärimmäisen kärsivällinen. Onneksi meillä oli jo tyylisuunta tiedossa, joten sitä ei tarvinnut alkaa kuvaustilanteessa sen enempää miettimään. Sitten olisin ollut todella pulassa.

Kiitokset Jannelle malliksi suostumisesta ja Fannylle (taas) assarina toimimisesta!