tiistai 8. toukokuuta 2012

Suojeliukseni

"Odotum suojelius"
-Loitsijan onnellisten tunteiden (kuten ilon, toivon tai halun selviytyä) tulos, joka tunnetaan nimellä Suojelius. Suojelius toimii suojelijana ja on ennemmin sielujen ase kuin saalistaja: Suojeliukset toimivat kilpenä ankeuttajia vastaan ja voivat jopa ajaa ne pois. Suojelius "ei kykene tuntemaan epätoivoa, kuten ihmisolennot, ja siksi ankeuttajat eivät mahda sille mitään."



 Pikkuinen Saagani täytti vuoden. Uskomatonta kuinka nopeasti aika meneekään. Muistan vieläkin elävästi kuinka keksin vielä pikkuiselle nimeä ja kuinka itsestäänselvä se sitten lopulta olikaan. Täydellinen nimi siihen hetkeen ja juurikin kyseiselle koiralle. Elämäni saagassa oli juuri alkanut uusi episodi ja minun laumani kasvoi yhdellä suurella sydämellä. Onnellisempaa ja iloisempaa koiraa saa hakea. Joskus mietin onko sillä ihan kaikki kotona, mutta ehkäpä kyse onkin siitä, että se on liian fiksu miettiäkseen, saati murehtiakseen.

Sira, rakkaani, elämäni koira, on ehtinyt jo kuuden vuoden ikään. Se on ollut kaikkea sitä mitä koiralta voisi koskaan toivoakaan ja vielä paljon enemmän. Sira on uskollinen ja kärsivällinen ystävä, itse rauhallisuus. Mikään ei voi horjuttaa sen henkistä zeniä, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Se on todellakin täydellinen koira ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää yhdessä. Sillä raasulla on jopa yhtä omituinen maku kuin minulla. Toivottavasti meillä on vielä monia vuosia jäljellä.

Kävimme Hannun ja Jossun kanssa studiolla kuvaamassa näitä minun saksalaisia suojeliuksiani. Siraa olisin voinut kuvata yksinkin, mutta Saaga-hyrrän kanssa olisin todennäköisesti vain repinyt hiukset päästäni. Niinpä teimme työnjaon: Hannu kuvaa, minä ohjaan ja Jossu huolehtii "ylimääräisestä koirasta" ja valaistus laiteltiin yhteisvoimin. Järjestely oli mitä mainioin. Minulla on edelleen hiukset päässä ja sain kaupanpäällisinä yhteiskuviakin minusta ja laumastani. Kiitokset siis taas loistotiimille!

Infoa kuvista

Kuvat: Hannu
Edit: minä
Mallit: Sira, Saaga ja minä
Assari: Jossu

Koska on todella harvinaista, että saan aikaiseksi raahata omat koirani studioon asti, joudutte kestämään hieman normaalia useampaa kuvaa.


Saaga 1v.!

Saaga

Saaga

Saaga

Sira 6v.!

Sira loikkaa!

Vaikka koko muu maailma kääntyisi minua vastaan, minulla on silti sinut.

Ja loppuun sitten se totuus meidän laumasta, ettei vain pääse syntymään mitään valheellista kuvaa sivistyneestä ja hyväkäytöksisestä sakista...


Omituisten otusten kerho


lauantai 5. toukokuuta 2012

Boom

Exploding


Syksyllä voin ylpeänä sanoa, että olen onnistuneesti vihannut tätä kaupunkia 10 pitkää vuotta. Ja aina vain olen täällä. Masokismin multihuipennus. Jos täällä ei olisi niitä muutamaa ihanaa ihmistä jotka tekevät elämästä elämisen arvoista ja jos Ponilla ei olisi mukavaa tallipaikkaa (ja minulla töitä) olisin kadonnut motaria pitkin siihen ainoaan oikeaan suuntaan jo kauan sitten, enkä olisi vilkaissutkaan taakseni.

Aika-ajoin käy toki se todellinen lähteminen mielessä, mutta olisinko loppujenlopuksi yhtään sen onnellisempi jossain muualla? Itseään kun ei voi paeta, ei vaikka juoksisi kuinka lujaa ja kauas tahansa. Ja koska koti on siellä missä sydän on, en ole koskaan kotona.

Viimeaikoina tämän kaupungin kadut eivät ole suosineet minua lainkaan. Ne ovat suorastaan näyttäneet minulle keskisormea. Inhoni tätä kaupunkia kohtaan on taas kasvanut uskomattomiin mittasuhteisiin vaikkei siihen sinänsä olekaan mitään todellista syytä. Minusta vain tuntuu etten kuulu tänne. Kysymys kuuluukin oikeastaan: kuulunko minnekään?

Onneksi tätä kaupunkiangstia voi aina lääkitä photarissa. Fiilistelykuvana kaupungin räjäyttäminen tuntui tässä olotilassa erinomaiselta idealta. Fanny suostui tulemaan minulle ydinpommiksi kuvaan ja sain jopa edellisenä päivänä aikaiseksi käydä kuvaamassa taustoja kaupungilla. (Siitä tulee muuten tosi tyhmä olo.) Kuvassa taustalla komeilevat "tönöt" on ikuistettu viimekertaisella Melbournen reissulla. (Tänä vuonna voisin reippaana tyttönä ottaa enemmänkin "taustakuvia").

Poikkeuksellisesti pääsette katsomaan vaihekuvia tämän kuvan photoshoppailuista slideshow-muodossa TÄÄLTÄ. (Olettaen että saan sen toimimaan edes jotenkin)

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Fanny
(Hannulle kiitos taasen linssin lainasta!)

Laitetaan nyt tähän loppuun vielä aiheeseen sopiva biisi.
 


keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Lopun kuvaaja

"Even the end needs to be documented"

Tätä kuvaa olen pyöritellyt pienessä päässäni jo jokusen tovin, mutta vasta tänään sain sen itsestäni ulos. Halusin harjoitella kuvien yhdistämistä kokonaisuudeksi ja tämä konsepti tuntui sopivalta siihen. Käytin tähän harjoitukseen yhteensä viittä eri kuvaa. Tarkoitus oli käyttää useampaa, mutta ehkä ensi kerralla sitten. Myöskin piirtelyä ja brushien luomista tuli samalla treenattua. Melkoista nypräämistä siis, mutta siitähän minä eniten tykkään.

Koska en ole aikoihin kuvannut ihmistä ulkona, enkä sen puoleen rakennuksia tai mitään muutakaan "järkevää", meinasin olla todella pulassa, etenkin kun valo-olosuhteet vaihtuivat aika rajusti suunnitellusta puolipilvisestä auringonpaisteeseen h-hetken lähestyessä. Tähänkin tarvitsen rutkasti treeniä, mutta kohtahan tuolla ulkosalla tarkenee taas kuvailla ilman että näpit jäätyy kameraan kiinni.

Upea Jossu suoriutui mallin tehtävästä esimerkillisesti vaikkakin meillä saattoi olla tavallista vaikeampi pitää pokka. En tosin Jossua moiti. Näytin varmasti erittäin viisaalta madellessani hiekassa erehdyttävästi mittarimatoa imitoiden. Yritä siinä sitten ohjata uskottavasti.

Näin tälläkertaa. Treenit jatkuu (toivottavasti) entistä suuremmalla innolla.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Jossu
Stailaus: Jossu
Assari: Ella

Erityiskiitos Hannulle, joka lainasi minulle linssin näihin kuviin, sekä myöskin kameran mallin kouraan. Ellalle lähtee myöskin lämpimät terveiset ja kiitokset seurasta ja hauskuutuksesta taustojen kuvaamisen ajan, sekä assaroinnista varsinaisella kuvaushetkellä (niin ja suklaasta myös).

tiistai 1. toukokuuta 2012

Rasse - Part II



Pikkuinen Rasse ei ole enää niin kovin pikkuinen. Jestas kuinka nopeasti nuo koiralapset kasvavatkaan! Poika on ehtinyt näiden kuvien ottohetkellä kolmen ja puolen kuukauden ikään ja alkaa olla jo iso poika. Kovin tottelevainenkin siitä on tullut.

Kuvaukset sujuivat moitteitta kun kohteena oli koulutettu koira, joka (ikä huomioiden) pysyi halutussa asennossa kuvan ottamisen ajan. Odotan mielenkiinnolla millainen komistus tästä oikein kasvaakaan. Rassea joudutte tekin, rakkaat lukijani, aika-ajoin katselemaan, sillä olen luvannut ottaa siitä kuvia läpi kasvukauden (noin kuukauden välein).

Edellisen setin Rassesta voitte katsoa TÄÄLTÄ.






maanantai 23. huhtikuuta 2012

Ai ny vai?

Hannu sai idean, kysyin koska toteutetaan ja Hannu sanoi laittavansa jo kenkiä jalkaan. Koska minulla oli harvinaisen tylsää, eivätkä kuvat vaatineet kovin kummoista valmistelua, lähdin mukaan. Näinkin voi ilmeisesti suunnitella kuvaukset. Valaistuksen mietin siinä samalla kun tuskastelin missä mun shortsit mahtaa olla. (Ne löytyivät lopulta sukkalaatikosta...)

Musta tuntuu että nämä keväät on sellaista aikaa, etten pääse itse juurikaan kuvaamaan, mutta valohoitoa saan kyllä. Toisaalta photarinäpyttely ja kuvien suunnittelu ovat nekin ihan tervetullutta harjoitusta vaikkei varsinaisia kuvia pääsisikään räiskimään.

No, josko tässä olisi nyt hetkeksi katsottu meikäläisen naamaa riittävästi ja saisin vaihtelun vuoksi kuvata itsekin jotain. Ainakin yhdet koirakuvat pitäisi lähipäivinä ottaa ja tiedä vaikka jotain muutakin hauskaa tulisi mieleen.

Infoa kuvista:

Kuvat: Hannu
Malli: minä
Edit: minä

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

I'm Heidi...

...and I will be your photographer tonight.
© Hannu

Jännittävää miten esineestä voi tulla osa identiteettiä. Kamera on osa minun elämääni, persoonaani, se on minulle melkein kuin perheenjäsen. Pikkuinen Caanonini on palvellut minua uskollisesti jo viisi vuotta (melko tarkasti itseasiassa). On ollut lähes syntiä, ettei minusta ja uskollisesta elämänkumppanistani ole otettu vielä yhtään kunnollista yhteiskuvaa (en laske tähän mukaan niitä joissa makaan jossain kurassa ja litistän kameralla nenääni.).

Aikanaan hankin kameran lähinnä hevoskuvaukseen. En koskaan ajatellut, että kuvaisin joskus studiossa kauniita ihmisiä. Minun oli tarkoitus vain ikuistaa kaviokkaiden kanssa vietettyjä aikoja. Vuosia sitten minua harmitti suuresti, ettei minulla ollut kameraa, enkä saanut otettua siitä minulle kaikista rakkaimmasta hevosesta riittävästi kuvia. Tämä jäi kolkuttelemaan takaraivoon ja lopulta sitten sain hankittua itselleni tuon maagisen laitteen. Voitte varmaan arvata, että minulla on kohtalaisen paljon kuvia omasta ponistani.

Monenmoisten sattumien ja kameran edessä viettämäni ajan kautta päädyin itse kameran taakse kuvaamaan myös ihmisiä. Tästä pitää kiittää (vai syyttää?) ystäviäni, jotka ovat valaneet minuun uskoa silloin kun en ole itseeni uskonut tippaakaan ja ehkä yllyttäneetkin vähäsen. Ihmisten kuvaaminen on osoittautunut minulle äärimmäisen mielenkiintoiseksi haasteeksi johon suhtaudun ajoittain turhankin vakavasti.

Minulta on tämän bloginkin välityksellä kysytty monesti, miten olen oppinut kuvaamaan. En vieläkään omasta mielestäni osaa kuvata ja minulla on vielä TODELLA pitkä matka sinne minne haluan päästä, mutta tähän missä olen nyt, olen päässyt harjoittelemalla. Olen kuvannut tuhansia ja taas tuhansia ruutuja, siirrellyt lamppuja muutaman maratonin edestä, naputellut lukemattomia tunteja photarin parissa, sekä kirjaimellisestikin hakannut päätäni seinään. Yritys/erehdys, kysymys/vastaus -meiningillä.

Miksikö jaksan kaikkien muiden puuhieni ohella tätä? Koska se on minulle tärkeää. Valokuvaus ja Canonini ovat henkireikäni. Kun olen kamerani takana, maailma on minun, vain minun, ja minä voin tehdä sille mitä tahdon. Se on ehkä maailman hienoin tunne.

Ohessa olevat kuvat otettiin jälleen yhden facebook -keskustelun tuloksena perinteisen tiimin voimin. Oli muuten hassua laittaa perus toimistokuteet päälle kuvauksiin. Tsuumailin jo korsettia tuohon paidan päälle, mutta totesin, että olen liian laiska moiseen ja duunikuteet saa kelvata. Tuo paita on muuten minun "taikapaitani" aina kun se on minulla duunissa päällä, päivän aikana tapahtuu jotain poikkeuksellisen mukavaa. Pitäisi varmaan pitää sitä useammin.

Infoa kuvista:

Kuvat: Hannu
Malli: minä
Edit: minä
Assari: Jossu (HUOM HUOM! Jossu on perustanut itselleen blogin.)

"For years, I've been transforming other people. Starting today, I'm transforming myself."
~Sean McNamara (Nip/Tuck)~
© Hannu


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Maanantaipainos

Niin, sellainen minä taidan olla. Maanantaikappale, sutta ja sekundaa. Ainakin eilen tuli sellainen fiilis.

Lievästi sanottuna säikähdin kun yllättäen kesken työpäivän minulta katosi tunto toiselta puolelta kasvoja lähes kokonaan, eikä tunne mennyt ohi ollenkaan. Melko kiireesti siirsin itseni lääkärin puheille ja pääsinkin hetimmiten tutkittavaksi. Onneksi kuitenkin verenpaine ja sydänfilmi oli ok, joten sain lähteä takaisin töihin. Joskin sillä varauksella, että jos oireet ei lopu tai ne pahenee, pitää kiirehtiä välittömästi päivystykseen. Tällaiset puutumisethan ovat usein oire aivoverenkiertohäiriöistä, joten mistään pikkujutusta ei todellakaan ollut kysymys.

Duunista päästyäni sainkin sitten välittömästi seuraa kotiin ja kävin hetken frendien luona katsomassa leffaa illan kuluksi, ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kun palasin kotiin, totuus siitä, ettei siellä todella ole ketään "vahtimassa" oli suhteellisen jäätävä havainto. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua pelotti mennä yksin nukkumaan. Rehellisesti sanoen mietin, mahdanko herätä aamulla. Onneksi huolehtivaiset ystäväni ottivat valvontani asiakseen ja sainkin tarkistussoiton asianmukaisesti kolmen aikaan aamuyöllä, sekä kuuden jälkeen aamulla (jolloin kyllä olin jo itse noussut sängystä).

Onneksi tästä(kin) selvittiin säikähdyksellä. Tapahtuma pisti kuitenkin miettimään, ettei sitä ihan oikeasti koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen. Kuinka paljon olisikaan jäänyt sanomatta ja tekemättä, jos se olisi ollut eilinen. Kuinka monelle olisin vielä halunnut kertoa mitä he minulle oikeasti merkitsevät, kuinka tärkeitä ystäväni minulle ovatkaan.

Muistakaahan siis tänään(kin) osoittaa välittämisenne rakkaillenne, sillä huomista ei välttämättä tulekaan.

Ystäväni, minä rakastan teitä. <3