maanantai 21. tammikuuta 2013

Myrkyllistä

Poison Ivy

Me ihmiset olemme siitä kummallisia olentoja, että olemme hirveän taitavia myrkyttämään oman mielemme ihan huomaamattamme. Meistä tulee helposti katkeria, kateellisia ja itseämme vihaavia otuksia. Ryvemme menneessä ja panikoimme tulevaa. Murehdimme asioita mille emme juuri sillä hetkellä voi yhtikäs mitään. Arvostelemme itseämme ja kehitämme itse itsestämme täysin valheellia (negatiivisia) kuvitelmia. Olemme todella armottomia ja julmia itsellemme, sekä omalle mielellemme. Miksi? Meidän on kuitenkin elettävä sen meidän oman päämme sisällä 24/7. Eikö olisi paljon helpompaa olla kaveri sen jatkuvan juttukumppaninsa kanssa? Vastaus on yksinkertainen: Olisi, mutta toteutus saattaa olla hivenen työlästä ja vaatia yhden eliniän verran aikaa.

Minä olen kyllästynyt totaalisesti negatiivisuuteen, pelkoon ja painajaisiin. Olen kyllästynyt olemaan itseni pahin vihollinen. Itseasiassa kyllästyin jo aikaa sitten. Kun tajusin, ettei kukaan muu käännä minun maailmaani ympäri ja tee siitä parempaa paikkaa olla, aloin tehdä niin itse. Olen saanut ystäviltäni korvaamatonta apua tähän "projektiin" ja tiedän saavani sitä jatkossakin. Toivon myös että voin jakaa samaa tukea ja apua myös heille takaisin. Suurin työ on kuitenkin jokaisen tehtävä itse. Minä aloitin ihan siitä, että tein rauhan menneisyyden kanssa. Ymmärsin vihdoin, etteivät kaikki virheet olleet omiani, eikä kaikki aina ollut (eikä ole) minun syytäni. Menneisyyden sureminen ei auta mitään. Lakkasin myös pyytelemästä anteeksi olemassaoloani. Suurin askel tässä alkumatkassa kuitenkin oli todella ymmärtää, ettei kukaan muukaan voi rakastaa minua, jos en edes itse osaa itseäni rakastaa. Lakkasin etsimästä virheitä ja epäkohtia itsestäni ja elämästäni. Tiedän ilman suurempia pohdintojakin ne pääkohdat jotka pitää tästä elosta vielä korjata, joten miksi tuhlaisin aikaa niiden murehtimiseen, kun voin käyttää saman ajan ja energian niiden epäkohtien ratkaisemiseen?

Vaikka olenkin tällä tutkimusmatkallani ihan alkumetreillä, olen selkeästi paljon onnellisempi ja se kuulemma näkyy myös ulospäin. Myönnän, että nyt kun en enää myrkytä itseäni niin paljon kuin ennen, minusta tuntuu kuin olisin herännyt eloon jostain ihmeellisestä horroksesta. Ei, en ole kokenut mitään "suurta valaistusta" tai muuta vastaavaa, olen vain kiltimpi itselleni. Haluan olla onnellisempi. Yritän myös muistaa ajoittain taputtaa itseäni päähän muullakin kuin betoniseinällä. Ei tämä ajattelutavan muutos ole tapahtunut hetkessä, vaan hiljalleen muutaman kuluneen vuoden aikana. Viimeisin vuosi on tosin ollut monella tapaa tietynlaista läpimurtotaistelua ja jopa niitä isompia onnistumisen harppauksiakin.

Kuinka tämä ohessa oleva kuva liittyy aiheeseen? Hyvinkin olennaisesti. Ihan muutenkin kuin nimensä perusteella. Olen joskus aikaisemmin sanonut, että teen parhaat kuvani ollessani surullinen. Ja p*skan v*tut. Tätä kuvaa kuvatessani ja tehdessäni en ollut tippaakaan surullinen, päin vastoin. Olin mahdollisesti onnellisempi kuin koskaan ennen. Minulla oli mukavat pari päivää takana, hyvä ystävä vierelläni (kiitos Millalle huippuviikonlopusta kaikesta säätämisestä huolimatta) ja kaunis malli kameran edessä valojen keskellä. Lopputuloksena ehdottomasti parempaa jälkeä kuin syvissä vesissä uiskennellessa otetut kuvat. Kuvan konseptista ja ideoinnista kiitos kuuluu kuitenkin Millalle, sekä Tiialle, joiden settiä kävin niinsanotusti kuokkimassa. Mallin meikki on myös Millan tekosia.

Yhteenvetona tästä hyvin sekavasta tekstistä sanottakoon, että ihan sama mitä muut ovat asiasta mieltä, minä aion jatkossakin yrittää tulla onnellisemmaksi ja vähentää itseni myrkyttämistä. Tämä ajattelutapa sopii minun vartalolleni (ja toki sille mielellekin) paljon vanhaa paremmin.

Infoa kuvasta:

Kuva: minä
Malli: Tiia L.
Assistentti: Milla
Meikki: Milla

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Pahin viholliseni

My worst enemy

...Aika.

Se on kummallinen asia. Jokainen vuosi tuntuu kuluvan edellistä nopeammin. Tunnit ja minuutit käyttäytyvät miten sattuu. Välillä ne kuluvat tuskastuttavan hitaasti, kun taas toisinaan ne ottavat suuria harppauksia. Pahinta on, että ne tekevät asiat väärin. Eivät ollenkaan niinkuin minä tahtoisin. Ne eivät hidastu silloin kuin pitäisi, eivätkä kulu nopeasti silloin kun olisi syytä. Lisäksi aikaa ei ole tarpeeksi. Koskaan. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Kaksikymmentäneljä ei riitä mihinkään. Milloinkaan ei voi myöskään tietää, mikä tunti on viimeinen.

Minusta tuntuu, että olen koko elämäni kamppaillut ajan kanssa. Olen usein miettinyt, että silloin kun tahtoisin ajan lentävän, se pysähtyy, mutta miksei se pysähdy silloin kun haluaisin sen pysähtyvän? Miksei se pysähtynyt silloin kun minun elämäni hevonen painoi päänsä syliini viimeisen kerran tai silloin kun minua viimeksi pidettiin kädestä? Miksi turhat tunnit taas matelevat?

Koko elämäni olen inhonnut odottamista. Olen kauhean huono siinä. Kun odotan jotain asioita oikein kovasti, aika on minua kohtaan todella julma. Se ei kulu sitten millään. Ironista kyllä, minulla yleisesti ottaen on aina jotain mitä odottaa. Se voi olla ihan mitä tahansa: reissu, ystävän vierailu, tekstiviesti/puhelu, kivat kuvaukset tai jotain ihan muuta. Aina on kuitenkin jotain. Olenkin miettinyt, että taidan olla jonkinsortin masokisti, koska tuntuu sitä, että suorastaan hankkiudun tilanteisiin, joissa "odottamisen tuska" maksimoituu. Ja näissä tilanteissa aika näyttää minulle keskisormea. Joka kerta.

Niin, aika on pahin viholliseni, koska en pysty sitä hallitsemaan. Se, että täytän kalenterini pienillä mustilla pisteillä (rakas iPhone, kuinka olenkaan koskaan tullut toimeen ilman sinua) ei tee minua onnelliseksi tai saa aikaa kulumaan sitä vauhtia kuin toivoisin. Kello käy koko ajan omaa vauhtiaan, huolimatta siitä mitä teen tai jätän tekemättä. Joskus se pelottaa minua, useimmiten vain ärsyttää. Aika on vienyt minulta paljon asioita, todella rakkaitakin, mutta myös antanut minulle paljon. Viimeisen parin vuoden aikana olen yrittänyt päästä sopuun ajan kanssa. Yrittänyt elää hetkessä. Se on vaikeaa. Menneisyyttään kun ei voi paeta ja tulevaisuutta on hankala olla pelkäämättä. Jos aika loppuisi tänään, mitä jättäisin jälkeeni?

Ohessa oleva piirros on yksi hyvä esimerkki siitä, miten kulutan turhia tunteja pois. En ole piirtänyt vuosiin, mutta eilen illalla avasin photarin ja rupesin nyhertämään kuvaa kellosta. Todella järkevää tekemistä lauantai-iltana. Ja joku vielä väittää, että minulla on jännittävä elämä. Ei ole. Uskokaa huviksenne. Käytän aivan liikaa aikaa kaikenlaiseen nypertämiseen ja tällaisten turhien asioiden pohdiskeluun. Kuulemma myös ajattelen liikaa. Niin varmasti teenkin. Mutta toisaalta, onko se väärin?

tiistai 8. tammikuuta 2013

Odotetut kihlat

Hannu <3 Johanna

Ja rakkaudentäyteisillä postauksilla jatketaan. Tällä kertaa vuorossa on Hannun ja Johannan "viralliset" kihlakuvat. Koska tämä kuulemma oli minun syytäni (ole hyvä vaan Hannu), sain kunnian ottaa myös kuvatkin. Jossulla oli selkeä visio siitä mitä tehdään, eikä näiden kahden kanssa tarvitse kauaa aikaansa kuluttaa kun kuvat on purkissa. Juoruamiseen menikin sitten varmaan puolet enemmän aikaa, mikä on tällä porukalla ihan normaalia. Mitään muuta normaalia hommassa ei sitten ollutkaan. Jos ei lasketa mukaan sitä, että hukkasin kamerani kerran, en meinannut löytää lähetintä (olin varma, että joku on syönyt sen) ja olin muutenkin ihan tavalliseen tapaani kujalla. Se on jännä, miten aina tuttujen kanssa ottaa liiankin rennosti studiolla hengailun. Kuvat saatiin kuitenkin otettua kunnialla ja varmaan väsään vielä jonkun enemmän photoshopatun version tämän upean parin kuvista. Johan tätä kihlausta ehdittiin odotellakin...

Kuvia tehdessä minulle tuli mieleen, että vaikka olen itse ollutkin kihloissa nuorempana useamman vuoden, minusta ei ole kihlakuvaa otettu. Myöskään mitään virallista ylioppilaskuvaa tai muuta vastaavaa ei ole olemassa. Olen tainnut olla "virallisesti kuvattavana" viimeksi ihan lapsena, tyyliin yksivuotiskuvissa, jos koulukuvia ei lasketa. Yksivuotiskuvani olikin niin sensaatiomainen, ettei sen jälkeen tarvinnut mennäkään mihinkään. Suloinen kuolatippa leuan alla, norsukuvioinen hattu ja "peura ajovaloissa" -ilme takasivat sen, että kuva taisi kiertää pitkin Suomea ja olla painettuna jossain lehden mainoksessakin. Sama meno jatkuu edelleen. Joskin nykyisin yritän olla kuvauksissa kuolaamatta kamalasti ja hatutkin olen pyrkinyt jättämään kotiin. Ilme on kyllä ajoittain edelleen yhtä eksynyt kuin yksivuotiaana, ihan sama kummalla puolella kameraa on.


Kaikkea sitä miettiikin iltansa ratoksi. Suuren suuret onnittelut vielä Hannulle ja Jossulle! Enpä kyllä tiedä mitä tekisin ja missä olisin ilman teitä. Oletta rakkaita! Kiitokset myös ihanalle assarilleni Fannylle!

Infoa kuvista:

Kuva: minä
Mallit: Hannu ja Johanna
Edit: minä
Assari: Fanny



lauantai 5. tammikuuta 2013

Sisustusvimma

Vihreää
Minulle iski sisustusvimma. Kai se uudistamisen tarve sitten purkautui tähän kun mitään muuta en tunnu saavan aikaiseksi vaikka kuinka pakertaisin. Nyt on hyvä fiilis kun sai jotain suunnittelemaansa tehtyä.

Sisustaminen ei varsinaisesti kuulu minun useisiin päähänpinttymiini tai pakottaviin tarpeisiini, mutta nyt täytyy myöntää, että tämä muutos oli hyväksi. Minä jopa hetken aikaa viihdyin piskien ja kissan kanssa sohvalla, ihan makuuasennossa. Katsotaan, kuinka kauan tämä "hyvä zen" jatkuu. Jospa pikkuhiljaa alkaisin tuntea olevani kotona omassa kodissani muutenkin kuin hetkittäin.

Sohvanurkkauksen lisäksi uusin myös hieman minun "kenkähyllyäni". Kauniiden kenkien katseleminen saa minut hyvälle tuulelle. Etenkin noiden, jotka ovat hyllyn päällä, joten miksen pitäisi niitä esillä? Kaapissa niistä ei ole mitään iloa kenellekään. Vähän harmittaa kun en ole vielä keksinyt mitään sopivaa tapaa saada myös kaikkia rakkaita saappaitani esille. Niiden sijoittaminen hyllyyn on hitusen hankalampaa, etenkin reisimittaisten saappaiden. No, ehkä keksin siihenkin vielä keinon.

Tästä tämä "väriprojekti" sitten starttasi. Seuraavaksi on vuorossa tietokonenurkkauksen tuunaus, sitten keittiö ja viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä (ainakaan työmäärältään), makuuhuone. Sen värejä en ole vielä päättänyt. Ehkä mustaa ja violettia? Mitähän kaikkea vielä keksinkään täällä pienessä kotikolossani muuttaa? Sisustusteksteille en ole vielä lämmennyt. Ne vaatinevat vielä lisää aivopesua ja suostuttelua. Toisaalta... Ihminen on valmis kummallisiin tekoihin tullakseen onnellisemmaksi ja tasapainoiseksi, joten koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan".

Kenkiä, kenkiä ja vielä lisää kenkiä.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Nuorta lempeä

In love

Tässä vuodessa on selkeästi jotain erilaista kuin edellisessä... Tai sitten se johtuu minusta... En tiedä, mutta jostain kummallisesta syystä minusta tuntuu, että nyt kaikilla on joku ihmeellinen kevätvillitys vaikka kevääseen on vielä pitkääkin pidempi taival kuljettavana. Ei siinä, onnelliset ihmiset, sekä levottomia letkautuksia heittävät toverit, ovat miellyttävää seuraa ja saavat (ainakin yleensä) allekirjoittaneen hyvälle tuulelle. Tänään tosin meinasi yliannostus iskeä kun ensin katseli söpöilyä studiolla ja sitten vielä puuhasteli illan kyseisiä kuvia photarilla.

Fannyn kanssa on ollut jo pitkään puhetta, että pitäisi ottaa tällaisia kuvia hänestä ja hänen poikaystävästään ennen kuin ko herra lähtee armeijaan. Luonnollisesti kuvien otto meni ihan viimetinkaan, mutta ehdittiinpäs kuitenkin. Koska kukaan meistä ei jaksanut tänään olla hirveän vakava, heittelin aika antaumuksella suustani sammakoita (kateelliset huutelee, vai miten se nyt Fanny menikään) ja nauraakin sai ihan luvan kanssa, paljon.

No olihan tuo nuoripari nyt suloinen. Katsokaa nyt. Hellusta kun mikäkin. Tällaisista kuvauksista tulee aina hyvä mieli. Siitä huolimatta minulla on nyt sellainen olo, että seuraavaksi voisi olla hyväksi kuvata jotain ihan muuta, mielellään vaikka jotain veristä tai muuten vaan synkkää, ettei totuus vallan unohdu. Uppoudutaan nyt siitä huolimatta vielä hetkeksi näihin söpöilyihin.








Ei oo helppoa olla ponitytön poikaystävä...

tiistai 1. tammikuuta 2013

Mielenrauhaa ja mielikuvitusta

"Goddess"
Tänään, vuoden ensimmäisenä päivänä, kroppa on ollut krapulan jäljiltä hyvin, hyvin väsynyt, joten olen käyttänyt laiskaa aikaani lähinnä mieltäni erilaisilla harjoitteilla kiusaten. Ei mikään paskempi tapa aloittaa vuosi. Päivällä parit mieltä hellivät rentoutumisharjoitukset, sitten vähän mielikuvitusmatkailua ja vähän lisää mielikuvitusmatkailua. Hauskaa oli.

Minulla on äärimmäisen hyvä mielikuvitus. Pystyn kätevästi sekunnissa katoamaan paikalta niin tahtoessani, eikä minulle tuota useimmiten tuskia keksiä uusia kuvaideoita tai muutenkaan visioida asioita. Tämä onkin hauskaa ja hyödyllistä, mutta joskus myös rasite. Etenkin silloin kun mieleni tekee näitä "harhautuksia" kysymättä minulta ensin. Kuvaidea esimerkiksi kesken työpäivän, jostain levottomammista visioista nyt puhumattakaan, on kohtalaisen sietämätön olotila. Kärsivällisyys kun ei varsinaisesti kuulu minun hyveisiini. Tämän vuoden tavoitteisiini kuuluukin mielenhallinnan ja mielenrauhan lisääminen. Etenkin sen jälkimmäisen.

Ohessa olevaa kuvaa tehdessäni en poikkeuksellisesti kuunnellut jotain hillittömän huonoja biisejä (mikä minulla yleensä on tapana, useimmiten samaa biisiä loopaten vieläpä), vaan pistin ystäväni vinkistä kuulokkeista soimaan binauraalista beattiä (7hz taajuudella). Olihan se melkoinen kokemus ja kuvakin syntyi ennätysvauhtia raakileesta valmiiksi. Kokeilen varmasti uudestaankin. Kuvasta tuli yllätyksekseni, lupauksien mukaisesti, erilainen kuin mitä yleensä teen. Tosin mietin kyllä aloittaessani, että minut on varmasti lapsena pudotettu pari kertaa liikaa lattialle pää edellä, kun suostun kaikkeen tällaiseen älyttömyyteen...

Mitähän kaikkea tämä vuosi oikein vielä tuokaa tullessaan? Olenkin jo lupautunut tekemään kaikenlaista enemmän tai vähemmän typerää ja suurella mielenkiinnolla odottelen "seurauksia". Uteliaisuus ja kokeilunhalu eivät lienee lukeudu kovin suuriin synteihin?

Infoa kuvasta

Kuva: minä
Edit: minä
Malli: Jossu

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Viisi vuotta rakkautta

© Sonja

Siitä on jo hieman yli viisi vuotta kun sain sähköpostiini kuvan harmaasta, rähjäisennäköisestä, isopäisestä ja pitkäkoipisesta kavioeläimesta nimeltä Mramor. Kuvaa katsellessani mietin, etten koskaan, en milloinkaan, osta itselleni niin rumaa hevosta. Kuitenkin, pari kuukautta tuon sähköpostin jälkeen olin matkalla kotiin toiselta puolelta Suomea hirveässä lumimyrskyssä tuo otus trailerissa. Sen piti olla vain väliaikaista. Välietappi matkalla "oikean hevosen" ostoon. Toisin kuitenkin kävi. Poni on minulla edelleen, eikä lähde muualle kuin vihreimmille laitumille sitten kun sen aika koittaa.

Nämä viisi vuotta ovat menneet nopeasti, mutta niihin on mahtunut paljon. Siinä ajassa olen ehtinyt olla kolmessa eri työpaikassa, muuttaa kahdesti, ostaa talon, erota,  saada pikkusiskon, menettänyt toiset isovanhempani, käynyt kahdesti Australiassa, löytänyt studiotilan ja vaikka mitä muuta. Olen surrut, itkenyt, iloinnut, nauranut, rakastanut, pelännyt ja toivonut. Kaiken tämän keskellä minulla on ollut Poni. Sen kaulaa vasten olen salaa vuodattanut niin monet kyyneleet etten jaksa edes laskea. Sen kanssa olen myös saanut nauraa niin paljon, että se on varmasti kasvattanut vatsalihaksiani salitreeniä paremmin. Sen kanssa saan olla minä, eikä se koskaan tuomitse minua siitä, millainen minä olen. Tiedän sen rakastavan minua yhtä ehdoitta kuin minä sitä.

Poni on opettanut minulle näiden vuosien aikana paljon enemmän rakkaudesta kuin kukaan ihminen koskaan. Se on opettanut, ettei rakkaudelle voi asettaa ehtoja, ei rajoja, ei aikaa, ei paikkaa, ei määrää, eikä edes kohdetta. Et voi valita mitä sydämesi tuntee, et vaikka kuinka tahtoisit. Poni on opettanut minulle, että rakkaus välillä vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä. Rakkaus on läsnäoloa ja sanatonta ymmärrystä. Se ei vaadi ihmetekoja, vain välittämistä ja halua yrittää parhaansa.

Minun elämäni paras päätös oli ostaa tuo harmaa, ruma ankanpoikanen. Ei siitä joutsenta kasvanut, mutta ihan kelpo poni kylläkin. Rakastan sitä koko sydämestäni ja se on aina minun listani ykkösenä. Toivon, että meillä on vielä monia vuosia nautittavana yhdessä ja sitten kun aika loppuu, aion vaalia näitä muistoja ja oppeja mitä olen näinä vuosina saanut. Arvatkaa miksi olen valmis laittamaan kaikki rahani tuon eläimen hyvinvoinnin eteen.

Te kaikki, kenellä on joku jota rakastaa, olkaa onnellisia. Rakkaus on suuri lahja. Se tekee meistä parempia ihmisiä. Muistakaa rakkaitanne ja kertokaa heille että välitätte.

Tällaisiin mietteisiin päätän tämän vuoden tällä kertaa. Huomenna saatan kiskaista vielä yhden kuvan linjoille, mikäli ehdin saada sen valmiiksi. Jos en, niin toivotan jo tässä vaiheessa hyvää, onnellista ja rakkaudentäyteistä tulevaa vuotta kaikille!


Infoa kuvista:

Yhteiskuvat: Sonja
Mallit: Poni ja minä
Edit: minä


© Sonja

© Sonja

Lumivalkoinen rakkaus.